Kuokaniskuja

Esikoiskirjailija ja metaforinen lääketiede

2009-09-16T08:00:00.006+03:00

Osallistuin loppukesällä Pentinkulman päivien yhteydessä järjestettyyn E80-seminaariin. Seminaarilla on pitkät perinteet. Sinne kutsutaan vuoden sisällä esikoisensa julkaisseita kirjailijoita, ja seminaaripäivät täyttyvät kirjailijoille tärkeistä, mutta esikoiskirjailijoille usein hämärän peittämistä aiheista: kirjailijan rahataloudesta, kritiikin vastaanottamisesta, tuotannon kasvattamisesta, kirjailijayhteisöön liittymisestä. Tänä vuonna aiheena olivat lisäksi – koko Pentinkulman päivien tapaan – kirjailijan yhteiskunnalliset vaikutusmahdollisuudet.

Onko mitään mieltä puhua esikoiskirjailijoille yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta? Eikö vaikuttaminen kuulu kokeneille, elämää nähneille ja jo pitkään syvällisiä ajatelleille emerituskirjailijoille?

Kirjailijan suhde yhteiskuntaan on kuitenkin vähintään yhtä tärkeä kuin suhde apurahalautakuntiin.

Kirjallisuutta olisi helppoa ajatella pelkkänä viihteenä, mutta sitä se ei ole. Mitä avoimempi, demokraattisempi ja kansalaislähtöisempi yhteiskunta, sitä paremmat oltavat kirjailijoilla on. Jos yhteiskunnassa vallitseekin diktatuuri, korruptio ja totalitarismi, kirjailijoista tulee vainottuja. He pakenevat ulkomaille tai joutuvat turvasäilöön. Heitä haastetaan oikeuteen: milloin jumalanpilkasta, milloin erilaisten isänmaallisten arvojen loukkaamisesta, valtaapitävien solvaamisesta tai vihollisten kanssa veljeilystä. Sama koskee toimittajia ja nykymaailmassa jopa blogikirjoittelijoita.

Varsinaisilla Pentinkulman päivillä tehtäväni oli osallistua paneelikeskusteluun aiheesta ”Parantaako kirjailijan veitsi?”. Otsikko herätti minussa ensin vastustusta: Kirjailija ei ole kirurgi – kirjailija ei voi parantaa. Kirjailijan tehtävänä on vain tehdä diagnooseja, ja siten kirjailija vertautuu esimerkiksi röntgenlääkäriin, joka läpivalaisee potilaan ja sanoo, mikä sisuskaluissa mättää. Kirjailijaa voi verrata myös patologiin: hän voi tutkia ruumiin ja kertoa, mikä meni mönkään, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Kirjailija näyttää meille yhteiskunnan viat ja maailman ongelmat, mutta kirjailija ei paranna.

Tiivistin omat tuntemukseni kahteen lokeroon: kirjailijat jakaantuvat ilmansuodattimiin ja lobotomiantekijöihin.

Jotkut kirjailijat ovat nimittäin kuin ilmansuodattimia, jotka keräävät likaa, pieneliöitä, bakteereita, sienirihmastoa, pölyä, saasteita, kaikkea ilmassa leijuvaa, jota ei huomaa ennen kuin on aika vaihtaa suodattimen filtteri.

Suomesta on helppo löytää ilmansuodatinkirjailijoita ja heidän täyttyneitä filttereitään. Viime vuosilta tulee mieleen esimerkiksi Maarit Verrosen Karsintavaihe, jossa tulevaisuuden dystooppinen yhteiskunta muistuttaa kammottavalla tavalla omaa yhteiskuntaamme. Jyrki Vainonen taas kuvasi romaanissaan Perintö ihmisten uupumista oman elämänsä ja varsinkin työelämänsä merkityksettömyyteen ja raadollisuuteen.

Oma kirjani Eräänä päivänä tyhjä taivas ilmestyi viime vuoden elokuussa, ja siinä maailman tuhoa pakeneva nuori nainen saapuu metsän keskelle perheensä eristäytyneeseen yhteisöön. Kirjoitin tarinan hyvin intensiivisesti, ja haluni oli vain kertoa vetävä tarina.

Jälkeenpäin huomasin, että kirja käsitteli muun muassa ydinsotaa, asevarustelukilpaa, ilmastonmuutosta ja muita ekokatastrofeja, naisten asemaa, ihmisen ja luonnon suhdetta, lasten kärsimystä. ”Vetävä” tarinani oli yhtäkkiä muuttunut saarnaksi yhteiskunnan tilasta, ja kritiikeissä näki sellaisia ilmauksia kuin ”myyttinen moraliteetti”, ”linkolalaisuus” tai ”eettisen kirjallisuuden päänavaus”. En ollut tajunnutkaan, että kirjalliseen filtteriini oli jäänyt niin paljon
roskaa. Olin huomaamattani ruvennut ilmansuodattimeksi, jopa patologiksi.

Entä lobotomiakirjailijat sitten? Väitin, että kirjailijat eivät paranna, eivät tee todellisia leikkauksia – vain osoittavat, missä vika on. Mutta taide todella voi muuttaa aivoja, aivan konkreettisestikin: Kun muusikot kuuntelevat pianonsoittoa tai muuta musiikkia, heidän
vasemman aivopuoliskonsa kuuloalueesta aktivoituu neljännes enemmän kuin tavallisilla, musiikkia harrastamattomilla henkilöillä. Mitä nuorempana muusikko on harjoittelun aloittanut, sitä suurempi on kuuloalueen aktivoituva osa. Myös aivojen kuuloalueen kuoriosa on fyysisesti suurempi muusikoilla kuin muilla.

Miksipä tämä ei pätisi myös kirjallisuuteen? Mitä enemmän ihminen lukee, sitä enemmän hänen aivojensa rakenne muuttuu, ja ihmisaivojen muuttumisen myötä muuttuu myös yhteiskunta. Kirjailija ei tee kirurgintarkkaa työtä, vaan enemmänkin sokkona pistoja sinne tänne, ja vaikka vaikutukset ovat suurelta osin hallitsemattomia, ne voivat olla suuriakin. Ne voivat parantaa, ne voivat sairastuttaa.

Kirjojen lukeminen muuttaa ajattelua, ja kirjallisia kirurginveitsenpistoja tekevät kirjailijat muuttavat yhteiskuntaa yksittäisten ihmisten ajattelun kautta.

Tiina Raevaara

Kirjoittaja on vuoden 2008 esikoiskirjailija, filosofian tohtori ja vapaa
kirjoittaja, joka osallistui E80-esikoiskirjailijaseminaariin kesällä 2009.

Tuntematon sotilas yleisen ja kansallisen välimailla

2009-06-17T08:00:00.004+03:00

Virossa Väinö Linnan Tuntematon sotilas oli vapaasti saatavilla vasta toisen itsenäistymisen jälkeen 1990-luvulla, jolloin kiinnostus teosta kohtaan oli suurimmillaan. Sitä ennen Tuntematon kuului kiellettyihin tai ainakin vähemmän suositeltaviin kirjoihin. Kiellettyä oli myös suurelta osin pakolaisvirolainen kirjallisuus, venäläisen Boris Pasternakin Tohtori Živago, Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristo sekä mm. Raamattu. Silloin ihmiset paloivat innosta ryhtyä vapaasti lukemaan näitä kirjoja.

Ensimmäisen kerran Tuntematon julkaistiin viroksi Helmi Ellerin käännöksenä vuonna 1957 Kanadassa. Virossa teos julkaistiin 1996 Ellerin ja Endel Mallenen käännöksenä. Vuonna 2006 ilmestyi vielä Tuntemattoman alkuperäiskirjoitus eli Sotaromaani (kääntäneet Endel ja Meelik Mallene).

Ryhdyin 1990-luvun alussa tutkimaan henkilökuvausta kaunokirjallisuudessa ja henkilön käsitettä sekä merkitystä erilaisissa kirjallisuudentutkimuksen teorioissa. Tuntematon sotilas tarjosi kiinnostavan lukemisen ohella hyvää ainesta henkilökuvauksen tutkimiseen, sillä siinä on suuri ja monipuolisesti kuvattu henkilögalleria. Teosta tietenkin voi tulkita leimallisesti suomalaiskansallisena, minulle Tuntemattoman merkitys on aina ollut yleismaailmallinen.

Naistutkija ja mieskirjallisuus?
Väitöskirjani vastaväittäjä Kari Sallamaa on lausunnossaan kirjoittanut suopeasti: „Tutkimuskohteen valinta on haastava: virolainen naistutkija ottaa käsiteltäväkseen suomalaisen mieskirjallisuuden yhden perusteoksen, klassisen sotaromaanin. Suomalaiset miestutkijat ovat varsin paljon tutkineet teosta: Yrjö Varpion lisäksi Juhani Niemi, Jyrki Nummi, Pekka Lilja, Heikki Siltala jne. Mutta Linnan romaanista voi löytää uutta erityisen näkökulman asettamisen kautta, kuten tässä työssä...“

Minulta on usein kysytty, miksi virolainen naistutkija kiinnostuu suomalaisesta sotateoksesta. Kuitenkaan en ajatellut tätä seikkaa kertaakaan, kun otin teoksen tutkittavakseni 1990-luvun alussa. Silloin oli vain kiinnostus siihen ainutlaatuiseen teokseen, jota emme voineet lukea neuvostoaikana, vaikka se olikin jo käännetty viroksi. Ja juuri silloin olin vaihto-opiskelijana Helsingin yliopistossa ja oma kiinnostukseni suomalaista kirjallisuutta kohtaan oli suurimmillaan.

Väinö Linnaa on syytetty siitä, ettei hän ole tehnyt oikeutta sodassa uhrautuville naisille. Linna on kertonut muun muassa, että hän on tahtonut kääntää lottakuvauksessaan esiin mitalin toisen eli negatiivisen puolen. Minusta Linnaa on syytetty tästä suotta, ja hän on joutunut puolustautumaan.

Tuntemattoman sotilaan mies- ja naishenkilöiden kuvauksessa on tosiaan eroja. Kuitenkaan ne eivät ole kategorisia: miehet ja naiset osallistuvat tapahtumiin eri syistä, he täyttävät erilaiset tehtävät. Sen pohjalta erot syntyvät, ja ne ovat samoja kuin mies- ja naiskuvauksessa yleensä.

Ensiksi on totta, että romaanin naiskuvauksessa ja miesten kielenkäytössä ilmenee tarve purkaa miesten henkistä painetta ja tuskaa. Tämä on luontevaa asioiden käsittelyä. Yleensä mieheksi kehittyminen ja miehenä oleminen käsitetään jatkuvana suorituksena, velvollisuuksina ja todistusyrityksinä. Arvellaan, kuten Elisabeth Badinter on huomauttanut, että maskuliinisuudessa ei ole mitään annettua, vaan se on rakennettava, kun taas naiseutta pidetään annettuna. Tämän vuoksi mies pelkää epäonnistua, mikä asettaa hänet uskomattoman henkisen ja fyysisen paineen alaiseksi. Tämä kaikki näkyykin selvästi Tuntemattoman miesten teoista ja kohtaloista.

Toisaalta lottakuvauksessa käy ilmi kaksoisstandardi: se, mikä on sallittua miehille, ei ole sallittua naisille (normien rikkominen ym). Esimerkiksi Raili Kotilaista ivataan ja hänet tuomitaan, muttei Lehtoa tai Karjulaa, jotka tappavat ihmisen, eikä Korpelaa, joka haukkuu upseeriakin. Pierre Bourdieun mukaan työ voi olla monimutkaista ja ylevää, kun sitä tekee mies, ja merkityksetöntä ja huomaamatonta, kun sitä suorittaa nainen. Lisäksi naisissa voi ilmetä myös opittua avuttomuutta. Tämä tarkoittaa, että jos jonkun tehtävän arvellaan yleensä olevan naiselle liian raskas, nainen itsekin ajattelee samoin.

Universaali ja kansallinen
Minulta on kysytty, onko tutkimusta tehdessä ollut etua siitä, että olen virolainen enkä suomalainen, sillä arvellaan, että ulkopuolinen näkökulma suomalaisuuteen voi mahdollistaa tuoreemman tutkimusotteen paljon tutkittuun suomalaiskansalliseen aiheeseen.

Oikeastaan en osaa sanoa, onko kansallisuuteni vaikuttanut mitenkään tutkimusotteeseen. Jokainen tulkitsee luettavaa omakohtaisten kokemusten, oman maailmankäsityksensä pohjalta (ei se tietenkään välttämättä sulje pois kansallisuutta). Kuitenkin olen aina nähnyt Tuntemattoman sotilaan merkityksen enemmän universaalina kuin kansallisena. Itse asiassa syy siihen on yksinkertainen: en pystyisi koskaan riittävästi tulkitsemaan suomalaista teosta (suomalais)kansallisesta näkökulmasta.

Esimerkiksi kaikissa henkilöissä on jokin universaali, ihmisille tyypillinen ominaisuus. Ihmiset yleensä haluavat suorittaa velvollisuutensa parhaalla mahdollisella tavalla, sillä ihmiselämä on vain pieni jakso ikuisuudessa. Tuntemattoman sotilaat ovat erinomaisia taistelijoita, vaikka se ei aina sovi heidän yksilöllisiin piirteisiinsä. Heidän mielestänsä jos urakka on otettu, niin se myös tehdään, ja he täyttävät omat velvollisuutensa loppuun asti. Lisäksi useimmat heistä voi käsittää arkkityypeiksi.

Asia voi olla aivan toisin, kun kyse on virolaiskansallisesta näkökulmasta. Kirjoitin väitöskirjani tiedotteessa muun muassa, että uskoakseni virolaisetkin voisivat löytää Tuntemattomasta sotilaasta apua yhtenäisen kansallisidentiteetin syventämiseen. „Millä tavalla?“ yllättyi lehtimies, kun oli lukenut tiedotteeni. „Voiko ulkomaalaisen (Väinö Linnan) kirjoittama, vieraan maan (Suomen) tapahtumista kertova teos tarjota apua kyseisessä asiassa?“

Uskon, että voisi. Talvi- ja jatkosota koskivat virolaisiinkin läheisesti, sillä Viron suomenpojat (soomepoisid) osallistuivat niihin Suomen puolella (yhteensä yli 3000 vapaaehtoista vuosina 1939–1944). Toisaalta Tuntematon sotilas vaikuttaa universaalilla sanomallaan: jokainen teos on luotu ihmiskokemuksen ja -ymmärryksen pohjalta, sen tähden kirjoissa on yhä jotakin universaalia. Kirjallisuudesta voi yhä oppia, mitä ihmiset eivät muuten kokisi; kirja, varsinkin klassikko, puhuttelee aina lukijoita. Siis tämä mahdollinen apu ei välttämättä riipu kirjailijan kansallisuudesta tai tapahtumista, joita romaanissa on kuvattu.

Tuntemattomassa on kaksi maailmaa, kaksi ideologiaa, upseereiden ja miehistön, mutta yhteinen tavoite: itsenäisyyden puolustaminen sodassa. Teos auttoi rakentamaan suomalaisten identiteettiä sotien jälkeen. Teos ja sen reseptio antavat esimerkin siitä, miten voidaan toimia yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi sekä miten voidaan sopia erimielisyydet ja päästä yksimielisyyteen. Nykyajan kaoottisessa ja globaalistuneessa maailmassa tällainen kyky on jatkuvasti tärkeää – varsinkin pienillä kansoilla, sekä suomalaisilla että virolaisilla ja muilla. Lisäksi suuret sotaromaanit ovat – paradoksaalista kyllä – periaatteellisesti pasifistisia, ja ne saavat miettimään sotien syitä, luonnetta ja yleisyyttä, miksi sodat eivät vieläkään ole loppuneet ym. Linnankin teos voi auttaa ketä tahansa miettimään, mikä elämässä on tärkeää. Näin vakuuttaa – omalla tavallaan – myös Kristian Smedsin postmoderninen tulkinta Tuntemattomasta sotilaasta, joka vastaa täydellisesti uuden sukupolven ja aikakauden haasteisiin.

Merike Vardja
Filosofian tohtori (Tallinna)

Kirjoittaja väitteli vuonna 2006 Jyväskylän yliopiston
kirjallisuuden oppiaineesta. Hänen vironkielisen väitöskirjansa
nimi on Tegelaskategooriad ja tegelase kujutamise vahendid
Väinö Linna romaanis Tundmatu sõdur (Henkilökategoriat
ja henkilökuvauksen keinot Väinö Linnan romaanissa
Tuntematon sotilas).

"Suomen Sota oli loppunut"

2009-05-05T08:00:00.023+03:00

Dosentti Martti Turtola mainitsi kerran keskustellessamme, että Linnan Tuntematon sotilas muistuttaa joissakin kohdin Arvi Järventauksen romaanisarjaa Rummut (1929–1930). Sinänsä ei olisi yllättävää, jos Linna rivien välitse viittaisi romaanissaan aikaisempaan suomalaiseen sotaromaaniin. Kirjailijahan kävi kuten tiedetään teoksissaan jatkuvaa kriittistä, mutta samalla uutta luovaa dialogia aikaisemmin kirjallisuuden kanssa. Suomen sotaa kuvannut Vänrikki Stoolin tarinat halkoo Linnan teosta moneen suuntaan, ja se on jatkuvasti Linnan sotilaiden irvailujen kohteena. Mutta entä samaa sotaa kuvannut Rummut, joka on vuosien kuluessa pudonnut lähes viihderomaanien joukkoon?

Muutaman huhtikuisen päivän ajan parannellessani kevätflunssaani kahlasin Järventauksen yli 800-sivuisen romaanin lävitse. Mitä löytyi?

Historiallista viihdettä
Rummut on kuvaus Ruotsin armeijan taisteluista vuosina 1808–1809. Tapahtumat alkavat Hämeenlinnan ja Tampereen tienoilta ja päättyvät viimeisiin taisteluihin kaukana Ruotsin puolella Länsi-Pohjassa, jonne venäläiset olivat ahdistaneet rapakunnossa olleen suomalais-ruotsalaisen armeijan. Romaanin loppusivuilla kerrotaan kotiin palaavista suomalaissotilaista ja maalataan näkymiä uuden elämän alusta venäläisessä Suomessa.

Romaanissa on vanhan historiallisen romaanin vakioaineksia. Kertoja liikkuu sujuvasti rintaman molemmin puolin, seuraa upseereiden tärkeitä keskusteluja, mutta ei unohda humoristisia rivimiehiäkään. Kohtalo johdattaa ihmisiä kohtaamaan heille tärkeitä henkilöitä, upseerit ovat solidaarisia ja ritarillisia yli rintamalinjojen, vaikka toisaalta käyvät kaksintaistelujakin. Ja koko kertomuksen ylle levittäytyy romanttinen rakkaustarina sotatiellä olevan suomalaisupseerin ja hänen koti-Suomeen jääneen kihlattunsa välillä. Siis varsin yleistä viihteellisen historiallisen romaanin rekvisiittaa.

Keskellä Lapuan taistelun kuvausta herää lukijan uudenlainen kiinnostus. Pientä suomalaisosastoa komentava luutnantti Oljemarck käskee miestensä kuljettaa vangiksi saadun venäläisen takalinjoille. Vanginkuljettajat eivät kuitenkaan viitsi nähdä moista vaivaa, vaan ampuvat vankinsa heti tilaisuuden tullen. Luutnantti raivostuu ja syyttää ampujaa murhamieheksi. Hän ei saa mielestään vangin kauhistuneita kasvoja, näkee niistä painajaisia vielä jälkeenpäinkin ja pohtii omaa syyllisyyttään: "-- tavallaan oli hänkin syypää, kun ei ollut antanut kylliksi selvää komentoa. Vaikka olisihan miesten pitänyt se ymmärtää."

Tämähän on lähes kuin Vilho Koskelan, Lehdon ja venäläisvangin kohtaus Tuntemattomassa sotilaassa.

Herrojen ja kansan välissä
Henrik August Oljemarckista tulee Rumpujen keskushenkilö. Sepitteellisen luutnantin kautta eri suuntiin kulkevat langat pidetään yhdessä. Oljemarck on itsenäinen ja omapäinen, eräällä tavalla upseereiden ja miehistön yhdysside. Hän on kansanmiesten ymmärtäjä, rivimiesten arvostama, istuskelee nuotiotulilla juttelemassa miesten kanssa. Peräytymisretkellä Oljemarck kulkee miestensä tavoin jalan. "Se on kansan mies... sellaisia jos olisivat kaikki, niin toisin tämä retki olisi päättynyt."

Upseereiden kanssa Oljemarck sen sijaan joutuu helposti sanaharkkaan, varsinkin juovuspäissään, ollessaan "öykkäripäällä". Ylempien upseerien mielestä hän on umpimielinen mököttäjä, mutta saatuaan pari ryyppyä hän "kukkoili eri tavalla". Kun on peräydytty Länsipohjan puolelle, hän provosoi riidan ruotsalaisten upseereiden juomingeissa. Pelottavan näköisenä, tukka epäjärjestyksessä hän tarttuu kimeä-äänistä laulajavänrikkiä kauluksesta.

Oljemarck ei rakasta sotaa, mutta tekee velvollisuutensa, hoitaa "asialliset hommat" kuten Linnan Vilho Koskela. Sotilaana hän on silti luotettava ja kokenut, osaa rauhoitella hätäisempiä nuoria upseereita ammunnan kiihtyessä. "Kyllä minä sen heti kuulin", hän selittää ammuskelun senkertaista vaarattomuutta aivan kuten Koskela ensimmäiseen hyökkäykseen lähdettäessä.

Järventauksen ja Linnan romaanien välille virittyy siis yhteyksiä monissa yksityiskohdissa. Muutama esimerkki lisää. Rumpujen armeija on koottu Suomen eri murteiden puhujista – Tuntemattoman sotilaan Hietasella, Rahikaisella tai Salolla on siinä suhteessa edeltäjänsä. Järventauksenkaan suomalaissotilaat eivät ole mitään paraatisotilaita, "arkihommissa vaan". "Jäljittelemättömän omaleimainen oli tämä armeija", luonnehtii Linna omia sotilaitaan, ja Järventaus antaa ruotsalaisten upseereiden ihmetellä suomalaissotilaita vähän samanlaisen ihailun vallassa: "Vaaleanharmaissa takeissaan ja vihertävissä hatuissaan he olivat kuin mitäkin apinoita... kuin ilveilijöiksi puettuja. Kun heitä katseli ei voinut ymmärtää, että maine kulki heidän kantapäillään."

Tuntemattoman sotilaan rasittava yöllinen suokoukkauskin ennakoidaan Rummuissa. Järventaus kuvaa myös vastaavanlaisen sotamiesten hamstrausmatkan kuin Linna. Kuolema esitetään molemmissa romaaneissa "mahtavimpana käskijänä", joka saa miehet liikkeelle. Sodan lähestyessä tappiota luutnantti Oljemarck pelastaa Siikajoella esimiehiään uhmaten armeijan suuremmilta tappioilta. Samankaltaisuuksien luettelemista voisi jatkaa, vaikka on toki muistettava, että yksityiskohtien samankaltaisuus voi olla myös lukijan tämänkertaisen uteliaisuuden johdattelemaa – sen löytymistä, minkä soisi löytyvän.

Kapinallinen poika
Olennaista vertailussa Linnan romaaniin on kuitenkin se, miten Oljemarckin erityisasema ja poikkeuksellinen luonne perustellaan Rummuissa. Kun Vilho Koskela on vuoden 1918 punakapinallisen poika, Oljemarckin isä on ollut Anjalan liiton kapinallinen. Anjalan liittohan oli Ruotsin armeijan upseereiden kapina kuningas Kustaa III:ta vastaan Suomessa käydyn Venäjän-sodan (1788–1790) aikana. Sen johtomiehet ottivat yhteyden Katariina II:een ja kaavailivat Suomelle jonkinlaista itsenäisyyttä tai itsehallintoa. Ruotsissa Anjalan liiton miehiä pidettiin luonnollisesti maanpettureina.

Järventauksen romaanissa tämä kapinallinen perintö heijastuu monin tavoin Oljemarckin toimintaan ja siihen, miten häneen suhtaudutaan. Hänenkin motiivejaan epäillään eikä hän itsekään ole varma siitä, vieläkö hänen pitäisi olla uskollinen Ruotsin kuninkaalle, kun kuninkaan sodat ovat aiheuttaneet maalle pelkkää kärsimystä. Järventauksen romaanissa tämä Oljemarckin kapinallinen perintö käännetään kuitenkin voitoksi – Ruotsin yhteydessä Suomella ei olisi tulevaisuutta, mutta Venäjän yhteydessä on!

Yhtymäkohdista huolimatta Järventauksen teos antaa sodasta, maailmasta ja ihmisestä hyvin erilaisen kuvan kuin Tuntematon sotilas. Pohjimmiltaan Rummut rakentuu anakronistisesti, myöhemmin luodun nationalistisen perusajatuksen varaan. Myös Oljemarck ihailee romaanin kansanmiesten kansallista uhoilua: "Onnellinen se kansa, jonka keskuudessa tuollaisia miehiä kasvoi." Tykkinsä venäläisille aselevon myötä menettänyt tykkimies uhittelee: "Vielä koetetaan kerran, vaikka kuluisi sata vuotta!" Ja Suomen sodan aikuiset parhaat miehet ymmärtävät romaanissa, että Suomi on ennen pitkää itsenäistymässä! Itse asiassa romaani ennakoi Suomen vapaussodankin: "Valtakunta, joka nyt oli voimakas ja suuri, menisi pirstaleiksi, ja maa, joka nyt vaikeroi, huutaisi riemusta tervehtiessään vapauttaan". Näin Järventaus rakentaa näköalansa menneeseen vuoden 1917 tirkistysluukusta.

Sodan asiantuntija
Romantisoivista juonenkäänteistä huolimatta Järventaus on rakentanut romaaniinsa yllättävän maanläheisen ja verenmakuisen kuvan sodasta. Pakosta kysyy, mistä se on syntynyt. Ei voi välttyä ajatukselta, että kuvat ja mielikuvat palasiksi ammutuista sotilaista, apua huutavista haavoittuneista ja kuolinkamppailua käyvistä hevosista ovat peräisin Järventauksen omalta kymmenen vuoden takaiselta sotaretkeltä. Sehän kulki talvella 1918 valkoisen armeijan mukana aivan samoja reittejä kuin Rumpujen sotaretki, eri suuntaan vain, Oulusta Tampereelle ja Hämeenlinnaan.

Järventaus kuvasi omaa sotaretkeään tuoreeltaan tendenssimäisessä sotakronikassaan Tykkien virsi (1918), josta kuitenkin puuttuu Rumpujen kaikki inhimillinen syvyys. Edellinen on patrioottinen ylistyslaulu valkoisille vapauttajille, jälkimmäinen myös kuvaus sodan onnettomuuksista ja raakuuksista. Edellisessä venäläiset ovat tunnottomia kirkon vihollisia, jälkimmäisessä läpeensä mukavia miehiä, paljon parempia kuin ruotsalaiset upseerit, jotka ovat keikareita ja jotka vähät välittävät Suomen kohtalosta.

Onko Linna jäljittelijä?
Linna on ilmiselvästi Järventauksensa lukenut. Mutta mitä merkitystä yhtymäkohdilla on Linnan romaanin kannalta? Mielestäni ne osoittavat sen, että kirjallisuus syntyy paljosta muustakin kuin todella tavatuista ihmisistä ja todella koetuista tapahtumista. Se syntyy myös aikaisemmasta kirjallisuudesta, kuten Linnan kirjailijantyön analyysi on aikaisemminkin vakuuttavasti osoittanut. Vanhempien teosten punoutuessa osaksi myöhempien rakennetta syntyy merkittävää kirjallista lisäarvoa.

Kun Tuntemattoman sotilaan kertoja toteaa romaanin lopulla, että "Suomen Sota oli loppunut", se on tuskin luettavissa kirjailijan kirjoitusvirheeksi. Pikemminkin siinä annetaan viite, että Tuntematon sotilas pyrki olemaan päätepiste sille Suomi-keskeiselle heroismille, joka oli hallinnut suomalaisia sotakuvauksia Runebergistä pitkälle 1900-luvulle.

Yrjö Varpio

Kirjoittaja on Tampereen yliopiston Suomen kirjallisuuden
emeritusprofessori, joka on julkaissut vuonna 2006
"Väinö Linnan elämä" -teoksen [WSOY]

Linnan Tuntematon taistelee yo-kirjoituksissa ja koulun penkillä

2008-11-17T08:00:00.004+02:00

Armeijan lentokone lentää yllättäen kotimme päältä harjoituslennollaan tätä kirjoittaessani. Jyrinä virittää hyvin tunnelmaan, kun päämääränäni on kirjoittaa syksyn 2008 ylioppilaskirjoitusten äidinkielen tekstitaidon kokeesta, jonka aiheena oli sota. Abiturientit saivat analysoida Väinö Linnan klassikkoa Tuntematonta sotilasta, Raha-automaattiyhdistyksen Pidetään huolta -mainosta ja Marja-Liisa Vartion Tunteet-romaanin katkelmaa, jossa kuvataan nuorten naisten kokemuksia jatkosodan kotirintamalla.

Ylioppilaskirjoitukset muuttuivat radikaalisti parisen vuotta sitten. Aikaisemmin kirjoitettiin kaksi ainetta – otsikko- ja aineistoaine –, joista paremman arvosana jäi voimaan yo-todistukseen. Nykyisin abiturientit tekevät ns. tekstitaidon kokeen sekä esseekokeen, ja molempien kokeiden tulokset yhdessä määräävät lopullisen arvosanan.

Tekstitaitokokeessa on viisi erilaista aineistoon pohjautuvaa tehtävää, ja kokelas vastaa näistä kolmeen. Suositusmitta yhdelle vastaukselle on pari konseptiarkin sivua. Esseekoe on tavallaan vanhan otsikko- ja aineistoaineen yhdistelmä, ja kokelas voi valita, kirjoittaako n. 4–5 sivun esseensä valmiin otsikon vai aineiston pohjalta.

Tekstitaidon tehtävissä on jo totuttu siihen, että aineiston viisi tehtävää nivoutuu toisiinsa enemmän tai vähemmän. Keväällä 2008 tehtäväpaketin kaikissa teksteissä toistui susi: kokelaat saivat analysoida niinkin erilaisia tekstejä kuin klassista Punahilkka-satua, eduskuntakysymystä susista, ”Herra Susi” -nimistä runoa sekä suden arvoa käsittelevää asiatekstiä.

Linnaa nykynuorille
Syksyn 2008 tekstitaitoon oli valittu suoraan Tuntemattoman sotilaan pohjalta kaksi kysymystä. Molempiin kysymyksiin oli määrä vastata tehtäväpaketissa olleen tekstikatkelman perusteella. Linnan klassikosta oli poimittu Linna-faneille tuttu katkelma toisesta luvusta, jossa Lammio rankaisee alikersantti Lehtoa sekä sotamiehiä Määttää ja Rahikaista luvattomasta ja sopimattomasta käytöksestä sekä elintarvikkeiden anastamisesta. Miehet joutuvat rangaistuksena seisomaan täysvarustuksessa.

Ensimmäinen kysymys tuntuu lähtökohtaisesti vaativan kuvailua ja analyyttista kykyä: ”Millaisen kuvan sodasta saa Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan katkelmasta?” Pari tuttavaopettajaani on kokeen jälkeen kertonut, kuinka oppilaat eivät olleet saaneet tehtävästä oikein otetta sen takia, ettei siinä ollut mitään käsitettä, jonka avulla olisi voinut avata tekstiä. Parempana pidettiin toista kysymystä, jossa kehotettiin analysoimaan, ”miten Linnan romaanihenkilöiden väliset suhteet ilmenevät katkelman vuoropuhelussa”. Kysymyksessä on selvä osoite: täytyy analysoida vuoropuhelua, dialogia. Ja juuri dialogin taituruuttahan Linna on Tuntemattomassaan osoittanut.

Tekstitaitokokeessa viisas kokelas lukee kaikki tekstit huolella, sillä paketin muut tekstit saattavat hyödyttää yllättävästi vastauksien kirjoittamisessa. Tekstitaidon kolmas tehtävä sisältää raha-automaattiyhdistyksen kuvamainoksen, jonka pohjana on sama Tuntemattoman sotilaan katkelma kuin kokeen ensimmäisessä ja toisessa tehtävässä.

RAY:n mainoksessa seisoo kolme sotaveteraania sarka-asuissaan. Taivaalla Neuvostoliiton pommilentokoneiden sijaan lentävät rauhasta viestivät linnut aurassaan. Sodan parantumattomista haavoista muistuttavat kuitenkin yhden vanhuksen tummennetut lasit sekä taustalla näkyvä pystyyn kuollut käkkyrämänty. Kuvan veteraanit ovat kuin vanhennetut painokset Lehdosta, Määtästä ja Rahikaisesta. Siinä missä Linnan romaanissa alikersantti ja sotamiehet tuomittiin seisomaan kiväärivarustuksissa ja täyspakkauksissa, RAY:n mainoksessa vanhusten varustukseen kuuluvat kalastusvälineet. Kuva tahtoo viestittää, kuinka veteraaneissa on sota-aikaisista vaivoista huolimatta voimakas halu ja tahto elämään. Sitä raha-automaattiyhdistyskin haluaa nuorille polville viestittää.

Tekstitaidon neljännessä ja viidennessäkin tehtävässä Linna tulee esille Vartion romaanikatkelman kautta. Viides tehtävä paneekin kokelaan pohtimaan, miten Vartio on käyttänyt tekstikatkelmassaan hyväksi Linnan tekstiä.

Yo-kirjoituksia vai elämää varten?
Syksyn 2008 yo-kirjoituksissa kokelas hyötyy siis merkittävästi siitä, jos Tuntematon olisi katsottu ja luettu. Aika moni lukiolainen uskoakseni niin tekeekin vielä. Muutama vuosi sitten opetin keskisuomalaisessa lukiossa äidinkieltä ja kirjallisuutta. Kielen valtaan keskittyvällä kurssilla kaikille pakolliseksi lukemistoksi oli valittu Tuntematon. Samoin on useassa muussakin lukiossa. Vaikka opetuksessa on vähitellen luovuttu kaanon-ajatuksesta, useat opettajat näkevät parhaaksi luettaa lukioaikana edes muutaman suomalaisen kirjallisuuden klassikon. Ja hyvä niin.

Oppilaat suhtautuivat keskisuomalaisessa koulussa positiivisesti Tuntemattoman lukemiseen. Tosin ennen lukemista joku kyllä nurisi, että eikö se Linna kirjoittanut jonkin lyhyemmänkin kirjan. ”Miksei me voitais lukea sitä”, kaikui kysymys. Vastasin, että vaihtoehtona olisi vieläkin pitempi teos Linnalta, mutta otetaan keskivertopitkää Linnaa. Pienistä nurinoista huolimatta oppilaat tykkäsivät loppujen lopulta Linnasta, myös muut kuin sotahistoriasta kiinnostuneet pojat.

Pari päivää sitten juttelin helsinkiläisessä lukiossa työskentelevän opettajaystäväni kanssa. Myös hänen koulussaan Tuntematon kuuluu pakolliseen lukemistoon, ja sen lukemisesta oli epäilemättä ollut hyötyä ylioppilaskirjoituksissa käyneille opiskelijoille. Mutta ehkä enemmän iloa ja hyötyä Tuntemattomasta oli syntynyt opiskelijoille luokkakeskusteluissa. Tunnilla oli puhuttu Linnan Tuntemattoman kautta nykypäivästä. Oli noussut esille, kuinka sodan käyneen sukupolven traumat voivat säilyä sukupolvesta toiseen. Oppilaat olivat pohtineet, voiko Kauhajoen ja Jokelan koulusurmatapauksiin liittyä laajempaa sukupolvitraumaa, joka juontuisi jollakin tavalla sodasta. Niin tai näin, tärkeää on, että vaikeista asioista puhutaan ja niistä löytyy väylä puhua.

Jos Tuntematon ja kaunokirjallisuus yleensä herättää tällaista keskustelua koulutunnilla, koulu ei valmenna opiskelijoita pelkästään ylioppilaskirjoituksia vaan myös elämää varten.

Outi Oja
Kirjoittaja on hämeenlinnalainen kotimaisen
kirjallisuuden tutkija ja opettaja.

Syksyn 2008 tekstitaidon koe löytyy Internetistä Helsingin Sanomain seuraavalta internet-sivulta:
http://www2.hs.fi/extrat/kotimaa/yo08syksy/
kysymykset/1209/aidinkieli_tekstitaidon_koe.pdf

Juristilukija ja Pohjantähti

2008-01-16T08:00:00.000+02:00

Juristi, joka lukee yhteiskunnallista romaania, on aina herkistynyt oikeudellisille kysymyksille. Hän lukee teoksen oikeudellisen aineksen lakimiehenä – ammatillisin oikeuskulttuurin sisäistäneenä henkilönä - halusipa hän sitä tai ei. Juristilla on sellaista tietoa laista ja oikeusjärjestyksestä, jota hän ei välttämättä aktiivisesti ajattele lukiessaan, mutta joka seuraa häntä ja vaikuttaa niihin elämyksiin, joita hän teoksesta saa. Vastaavalla tavalla muidenkin ammattiryhmien edustajat tai luettavan teoksen teemoista erityistietämystä omaavat lukijat voivat nähdä teoksen eri tavoin.

Oikeudellisen näkökulman oikeutus
Linnan mukaan Pohjantähti tuli pitämään sisällään kaiken, mitä elämään kuuluu, talot, tiet, ihmiset, elämänjärjestyksen. Tällöin oli väistämätöntä, että romaani tuli käsittelemään myös oikeudellisia kysymyksiä. Siinä tehdäänkin kauppoja ja maankäyttösopimuksia, synnytään ja kuollaan, murhataan ja petetään, käydään oikeutta ja pannaan tuomioita täytäntöön, noustaan kapinaan valtiojärjestystä vastaan ja soditaan. Trilogiassa on liittymäkohtia lähes kaikkiin eri oikeudenaloihin sopimusoikeudesta, perhe- ja perintöoikeudesta, rikosoikeudesta, prosessioikeudesta, valtiosääntöoikeudesta aina kansainväliseen oikeuteen asti. Kertoja myös tuntuu viihtyvän oikeudellisten tapahtumien parissa. Laki ja oikeus putkahtavat esiin lähes joka välissä. Itse asiassa tuntuu vahvasti siltä, että Pentinkulmalla ”vedettiin lakiin” paljon enemmän kuin ihmiset ainakaan nykyään puheissaan tekevät.

Juridiikan merkitystä Pohjantähdessä osoittaa jo oikeudellisten sanojen määrä teoksessa. Laki-sanoja tai sen johdannaisia, kuten laillisuus, käytetään trilogiassa noin 350 kertaa. Oikeus tai oikeudenmukaisuus-sanoja tai niiden johdannaisia ilmenee teoksessa noin 200 kertaa ja esim. sana nimismies tai jokin sen taivutusmuodoista on mainittu jopa 120 kertaa. Vertailuna voidaan todeta, että Tuntemattomassa vastaavat luvut ovat yhteensä noin 20 kertaa. Oikeudenkäyntejä teoksessa kuvataan tai mainitaan useita. Myös ammattiryhmistä juristit ovat hyvin esillä.

Oikeudelliset kysymykset eivät ole merkittävässä asemassa Pohjantähdessä pelkästään siksi, että ne ovat osa elämää ja elämää kuvattaessa niitä ei voi sivuuttaa. Oikeus on yhteydessä niihin teemoihin, joita teoksessa käsitellään. Oikeuden avulla teoksessa kuvatut vääryydet saavat lisäulottuvuuden. Ne korostuvat.

Lain ja oikeudenmukaisuuden välinen jännite
Oikeusjärjestys muodostuu voimassa olevista oikeusnormeista, ennen kaikkea laeista. Sellainen seikka tai asiantila, joka kuuluu lain soveltamisalaan ja on sopusoinnussa lain kanssa, on oikeusjärjestyksen mukainen. Vaikka lailla tavoitellaan myös oikeudenmukaisuutta, lait eivät aina ole oikeudenmukaisia tai niiden soveltaminen ei aina johda oikeudenmukaiseen lopputulokseen. Oikeus ei tällöin niin sanotusti toteudu ja tällaisessa tilanteessa puhutaankin joskus jopa oikeusmurhasta.

Laeista muodostuva oikeusjärjestys voidaan kokea epäoikeudenmukaisena sekä kollektiivisesti että yksilöllisesti. Esimerkiksi verolakeja voidaan pitää joitakin ryhmiä suosivina ja siksi epäoikeudenmukaisina muiden kannalta. Tuomioistuimessa juttunsa hävinnyt yksittäinen osapuoli pitänee tuomiota aina epäoikeudenmukaisena, vaikka se olisikin täysin lainmukainen.

Koska oikeusjärjestyksen mukaisuus ja oikeudenmukaisuus eivät läheskään aina kohtaa, on niiden välillä jännite. Mitä leveämpi oikeusjärjestyksen ja oikeudenmukaisuuden välinen kuilu on, sitä voimakkaampi on myös jännite. Yhteiskunnan toimivuuden ja yhteiskuntajärjestyksen kannalta jännite on haitallinen. Epäoikeudenmukaiseksi koettu oikeusjärjestys ei kannusta yhteiskunnan jäseniä pyrkimään yhteiseen hyvään ja aiheuttaa epävarmuutta. Pahimmillaan jännite purkautuu vallankumouksena ja lievimmillään yksittäisenä kansalaistottelemattomuutena.

Pohjantähden lukijana ainakin minulle juuri oikeusjärjestyksen ja oikeudenmukaisuuden välinen jännite on yksi sen keskeisistä teemoista. Tämän jännitteen avulla teoksessa kuvatut yhteiskunnalliset epäkohdat saavat lisävärin ja -painoa. Jännite vahvistaa sitä epäoikeudenmukaisuuden tunnetta, jonka teos lukijalleen antaa. Kun kuvatut epäoikeudenmukaisuudet ovat lainmukaisia, vääryys on jossain syvemmällä, yhteiskunnan rakenteissa.

Pohjantähdessä oikeudellisia jännitteitä kuvataan useita. Jussin ja pappilan välinen kontrahti kuvataan silloisen oikeusjärjestyksen mukaisena, mutta se ilmenee epäoikeudenmukaisena oikeussuhteena. Pappilalla on sopimuksesta huolimatta käytännössä täysi päätäntävalta Koskelasta.

Laurilat häädetään torpastaan lähinnä suunsoiton perusteella, kun torpan paikka on taloudellisesti tarkoituksenmukaisempaa antaa maanomistajan sukulaisen käyttöön kaupan pitopaikaksi. Tässä Otto Kivivuori muistuttaa turhaan Töyryn isäntää erosta, joka on lain ja oikeudenmukaisuuden välillä. Häätö toteutetaan lain mukaisesti, mutta se sotii lukijan oikeustajua vastaan. Kertojan mukaan asiaa koskevassa oikeudenkäynnissä ”tuomarikin tunsi päätöksen antaessaan tehneensä vääryyttä. Mutta se oli lain mukainen”.

Janne Kivivuori muilutetaan ja hän nostaa asiasta prosessin, mutta häviää juttunsa riittävän näytön puuttuessa. Tuomarilla on vapaan todistusharkinnan mahdollisuus ja hän voisi päätyä myös langettavaan tuomioon. Näin ei kuitenkaan tapahdu pitkälti painostuksen vuoksi. Lukija tietää tuomion vääräksi, vaikka se onkin lainmukainen. Tämä tuntuu epäoikeudenmukaiselta.

Halme näkee moraalissa lakia ylemmän oikeuden. Puhuttuaan keisaria vastaan hän joutuu nimismiehen puheille, mutta katsoo itse edustavansa laillisuutta ja nimismies laittomuutta. Lauriloiden häädöstä syntyneistä lainvastaisista rettelöistä hän lausuu paronille, että ”käsittääkseni kukaan alkeellisimmallakaan oikeudentunnolla varustettu ihminen ei voi sanoa että olisimme tehneet väärin”. Kirkkoherra Salpakarille hän toteaa, että epädemokraattisesti annettu ”lainsäädäntö ei meitä moraalisesti velvoita”. Halmeelle oikeus on siis jotain enemmän kuin laki ja oikeusjärjestys. Ja lain olisi väistyttävä, jos se ei toteuta oikeudenmukaisuutta.

Kollektiivisesta epäoikeudenmukaisuudesta hyvänä esimerkkinä on vuoden 1899 helmikuun manifesti, jonka suomalaiset ja myös romaanin henkilöt, kokevat hallitsijanvakuutuksen rikkomisena ja vallankaappauksena. Tsaarilla oli kuitenkin venäläisten tulkinnan mukaan täysi oikeus määrätä lakien valmistelu- ja säätämisjärjestyksestä koko valtakunnassa - niin kuin pappilalla Koskelan maista. Myös torppareiden asema on Pohjantähdessä laajempi kysymys kuin vain Koskeloiden ja pappilan, tai Lauriloiden ja Töyryn välinen. Oikeusjärjestyksen mukaiset maanomistusolot aiheuttivat monissa torppareissa - vaikka heidän asemansa ei kaikkein huonoin ollutkaan - epäoikeudenmukaisuuden tunnetta, joka omalta osaltaan vaikutti sisällissodan syntyyn. Oikeusjärjestyksen mukaisuuden ja oikeudenmukaisuuden välinen kollektiivinen jännite purkautui kapinana laillista yhteiskuntajärjestystä vastaan.

Linna on itse lausunut oikeudellista jännitettä ja sen purkautumista sivuten, että ”juridisessa mielessä vuoden 1918 punaisten motiiveille ei voinut tehdä oikeutta, koska kapinallisten motiivit ovat aina juridisesti tuomittavia. Mutta heille piti tehdä oikeutta moraalisessa mielessä, ymmärtää tilanne yhteiskunnallisten epäkohtien valossa”.

Lain ja kohtalon suhde
Toinen teema Pohjantähdessä, joka voidaan liittää siinä olevaan juridiseen aineistoon, liittyy elämän kulkuun.

Linna pyrkii kertomaan elämän sattumanvaraisuudesta. Ihminen yrittää ohjata ja hallita elämäänsä, mutta se ei onnistu. Muut seikat kuin ihmisen tahto vievät elämää omaan suuntaansa kaikista pyrkimyksistä huolimatta. Teoksessa kuvataan hyvin, että laki ja oikeuskaan eivät voita kohtaloa eivätkä ne ole pitävä apuväline elämän hallinnassa, vaikka ihminen niiden varaan laskeekin. Vaikka laki on periaatteessa olemassa järjestyksen ylläpitäjänä, aina on olemassa epäoikeudenmukaisuuden mahdollisuus. Oikeus on suhteellista.

Oikeuden käyttämisestä tämän ilmaisemisessa on selkeänä esimerkkinä Jussin ja pappilan välinen kontrahti. Vuokrasopimus on oikeudellinen instrumentti ja siihen liittyvät epäselvyydet ovat oikeudellista laatua. Sillä tarina sidotaan heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen oikeudellisiin asetelmiin, jotka kuitenkin ovat epävarmalla pohjalla. Epävarmuus jatkuu pitkälle teoksen kolmanteen osaan. Jussi luottaa siihen, että vuokrasopimus loisi hänelle turvaa. Hän luottaa siis lakiin ja oikeuteen. Tämä on kuitenkin turhaa. Pappila voi sopimuksesta huolimatta tai sen avulla tehdä mitä haluaa. Hän ei pysty laillisen sopimuksenkaan avulla hallitsemaan elämänsä perusasioita, vaan vahvemman oikeus sanelee ne. Tällainen menestyksetön lakiin turvaaminen on leimaa antava koko teokselle. Laki ei todellisuudessa anna varmaa turvaa, vaan ihmisen kohtalo on muiden voimien ohjattavana.

Teos ja todellisuus
Kirjallinen teos voi vaikuttaa lukijan todellisuuskäsityksiin, jos teoksen maailmaan sisältyy samankaltaisia kokemuksia kuin mitä todellisuus sisältää. Fiktio ja todellisuuskäsitys voivat myös sekoittua, kun eläytyminen teokseen on voimakasta ja teoksen tarina on riittävän uskottava. Elämysten kautta kirjallisuus voi vaikuttaa vastavuoroisesti todellisuuteen. Teoksessa oleva kritiikki ”oikeassa elämässä” vallitsevia vääryyksiä kohtaan, voi kanavoitua lukijan ajattelun kautta vaikuttamaan hänen toimintaansa. Pohjantähdessä on kuvattu useita oikeudellisia ongelmia ja tapahtumia, jotka voisivat olla todellisia. Ne on riittävän uskottavasti esitetty, että juristi voi niihin eläytyä.

Vaikka asiaa ei voidakaan todistaa, voidaan perustellusti väittää, että Pohjantähti on osaltaan vaikuttanut ja vaikuttaa sitä lukevien juristien ajatteluun. Linnan katsotaan vaikuttaneen yleiseen mielipiteeseen, muun muassa yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuskäsitykseen, enemmän kuin kukaan muu yksittäinen kirjailija Suomessa. Jos tämä väite pitää paikkaansa, Pohjantähti on vaikuttanut ja vaikuttaa lainkäyttäjien ajattelun ja toiminnan kautta myös oikeusjärjestykseemme.

Jotta historiallinen romaani ei vanhentuisi, sen täytyy tarjota ajatuksia, tunteita ja kokemuksia, jotka eivät ole sidoksissa vain siihen aikaan, mitä teos kuvaa. Sellaiset oikeudelliset teemat, jotka ovat ihmisyhteisössä yleispäteviä, ovat aina ajankohtaisia. Teos, joka käsittelee niitä, ei ole koskaan juristilukijalle vieras.

Jokainen juristilukija etsii kaunokirjallisuudesta tietoisesti tai tiedostamattaan oikeuden syvintä olemusta eli sellaisia arvoja, totuuksia ja tavoitteita, joiden avulla hän voi suunnistaa juristina elämässään. Teos, jonka ilmaisussa käytetään juridiikkaa hyväksi moraalisen kannanoton tukena, voi tarjota juristille tällaisia rakennuspuita ei pelkästään toimintaan lakimiehenä, vaan myös oman oikeudenmukaisuuskäsityksen muodostamisessa.

Linna itse katsoi vuonna 1978, ettei Pohjantähti ollut enää yhteiskunnallisesti ajankohtainen teos ja epäili teoksen merkityksen vähenevän. Teoksen lukijana tähän voi yhtyä vain lyhyen aikavälin perspektiivistä.

Moraalisella tasolla olevien oikeudellisten teemojen kannalta ei ole ratkaisevaa merkitystä, mihin yhteiskunnalliseen murrosajankohtaan historiassa niitä käsittelevä teos sijoittuu. Historia on syvällisessä romaanissa, kuten Pohjantähdessä, vain kehyskertomus. Lisäksi historia toistaa itseään ja samat oikeudelliset teemat voivat toistua yhä uudestaan.

Pohjantähti kertomuksena ja kulttuurimme historiallisena kuvauksena voi vanhentua. Sen sijaan teoksen perusajatukset eivät vanhene ja uudetkin lukijat, myös juristit, saavat siitä vaikutteita vielä pitkälle tulevaisuuteen.

Pauli Ståhlberg
Oikeustieteen tohtori, varatuomari
Tuusula

Höijän Linna eli kirjoitus siitä, mitä meillä Karjalassa ei ole

2007-11-27T08:00:00.000+02:00

Etelä-Karjalassa on asuttu nyt viisi vuotta. Kummallinen tunne, mutta minulla on ikävä Väinö Linnaa. Vaikka en koskaan edes tavannut itse kirjailijaa.

On kulunut viisi vuotta myös siitä, kun lähdin Urjalasta. Väinö Linnan seuran sihteerinä tulin tutuksi kirjailijan lähipiirin kanssa: tutustuin Linnan sukuun, ystäviin, kollegoihin, tuttuihin sekä kylänmiehiin ja -naisiin. Kiihkeimpinä työkausina näin jopa unia nimikkokirjailijastamme.

Itsensä Väinö Linnan kanssa tulin tutuksi kuuntelemalla hänen rauhallista ääntään ja piipunpolttelua professori Pertti Virtarannan äänittämiltä nauhoituksilta. Noista muistelmista sitten toimitin Radio Suomelle 9-osaisen sarjan ”Elämän rihkamaa” Linnan 80-vuotisjuhlavuonna 2000.

Sarjan leikkaamisen ja hiomisen aikana kirjailijan ääni tuli hyvin rakkaaksi. Samalla ihailin puhujan valtavaa sanarikkautta ja puhutun kielen lauseita. Hupaisaa, mutta noilta nauhoilta kuulen edelleen monia Linnan sanomisia täysin elävästi mielessäni, kuten "Tyyli on kirjailijan tapa hengittää" tai "...ja jollakin tapaa minun sieluni pohja puhkesi silloin" sekä "...kirosanoja ei saanut sanoa, mutta paskalla sai käydä".

Täällä Karjalassa Väinö Linna on ollut mykkä minun elämässä paluumuuttoni jälkeiset viisi vuotta. Täällä ei ole Väinö Linnan perinnönvaalijoita, ei kielen tai esikuvien ympärillä pyörivää keskustelua, ei edes Koskelan tai Leppäsen Aunen kaltaisia ihmisiä saati Linnaa suosikkikirjailijakseen tunnustavia lukijoita. Linna ei vissist kait höitä puhuttele. Minä olen jo hylännyt haaveet Väinö Linnan seuran Karjala-paikallisosaston perustamisesta. Kuvittelen, ettei tähän maankolkkaan putoile montaa jäsenkirjettä.

Täällä muistellaan vanhaa Viipuria ja pohditaan kadoksissa olevaa identiteettiä. Yritetään jotenkin elää rekkajonojen rinnalla. Ihmisten mentaliteetti, pohjavire, on toisenlainen kuin Pohjantähdessä, se on myönnettävä.

Mutta missä ovat kaikki Rokan Antin henkisen perinnön vaalijat? Laukkuryssä Timofein jälkeläiset? Entä Miehikkälästä kotoisin olleen kirjailijan Kerttu-vaimon suku? Eikö seminaarien aitoja aiheita löytyisi täältäkin päin Suomea?

Täytyy rehellisyyden nimissä muistaa, että syksyn Linna-tapaus tulee Savonlinnasta. Kaupunginteatterissa esitetään näytelmää, jota teatteri markkinoi Pohjantähden maailmankantaesityksenä. Saku Heinosen dramaturgia ”Vallankumous” keskittyy täysin toiseen osaan. Enpä ole vielä päässyt katsomaan. Jokainen uusi tulkintahan hakee jotain uutta ja meidän aikaamme sopivaa sanomaa klassikosta.

Siskoni ehätti kertomaan, että Linnaa koskeva näyttely tulee Lappeenrantaan! Etelä-Karjalan museoon. Sama näyttely, joka on ollut esillä Tampereella Työväen keskusmuseossa tänä vuonna. Tänne näyttely tulee vasta vuosien päästä. Siis sitten kun se on kahlannut jo koko muun Suomen.

Linna-ikävääni lääkitsi sentään hiljattain emeritusprofessori Yrjö Varpion loistava artikkeli "Uuden Itämaan" kirjallisuuslehdessä Särössä. Numeron teemana oli Myytti ja muisti. Artikkeli ”Väinö Linna ja muistamisen sietämätön keveys” perustui kirjailijan työssä välttämättömän apuvälineen, muistin ja muistamisen, tärkeyteen. Artikkeli osoitti, että niin erilaisia teemoja voi pyöriä kirjailijan ympärillä - silti Linnasta löytyy vielä uutta ja tuoretta näkökulmaa. Juhani Niemi totesikin marraskuussa (1.11.2007) tällä palstalla, että kirjallisuudentutkimus on Linnan kohdalla vasta aluillaan.

Tein myös tervetulleen löydön internetistä: YLEn Elävästä arkistosta löytyy Hannu Taanilan toimittama haastattelu Väinö Linnasta vuodelta 1980. Se on Väinö Linnan 60-vuotispäivän kynnyksellä tehty taltiointi. Linna kuulosti korvaani heti kovin tutulta: ennen kaikkea rauhalliselta – kuin jokaisen lauseen painoa ääneen punniten. Taanila rinnastaa Linnan Runebergiin ja haluaa tietää, mitä Väinö Linna ajattelee tulevaisuuden Linna-tutkimuksesta. Toisin sanoen, mitä hän haluaisi sanoa heille, jotka kuulevat arkistosta esiin kaivetun haastattelun esimerkiksi sata vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Nyt tulee minullekin terveisiä, ajattelin ja samalla mietin, ovatko tyttäreni vielä elossa kun Linnan kuolemasta on kulunut sata vuotta.

Linnan on kuitenkin vaikea sanoa mitään kaltaisilleni jälkipolville: "Minä näen kertakaikkiaan mahdottomaksi puhua heille, koska se tulevaisuus on niin erilainen kuin se aika, jonka piirissä me olemme eläneet. En usko, että heillä on näitä ongelmia ratkottavana kuin meillä nyt vaan ne ovat erilaisia."

Kun katson näiden kotisivujen etusivulla olevaa kuvaa Väinöstä, tajuan miten erilainen maailma on jo nyt. Eikä Linnan kuolemasta ole kulunut kuin viisitoista vuotta. Siinä hän kirjoittaa kirjoituskoneella, paperi rullassa pyörien. Hänen ei tarvitse pelätä, että virus tuhoaa tekstin, hakkeri tunkeutuu koneeseen tai kone alkaa herjata.

Haastattelun lopuksi Linna koostaa omaa persoonaansa Taanilan esittämään eksistentialis-filosofiseen kysymykseen ”Kuka olet, Väinö Linna?”. Kirjailija toteaa monivaiheisen argumentoinnin jälkeen, että loppujen lopuksi hän on aika vaikeasti määriteltävä ihminen.

Olen ikävässäni syvästi lääkitty ja tyydyn taas paikkaani Karjalassa.

Anu Partanen

Kirjoittaja on toiminut Väinö Linnan seuran sihteerinä 1998-2002
ja tehnyt pro gradu -tutkielmansa Väinö Linnan Pohjantähden
vastaanotosta Urjalassa (Perintö kirjallisena - Väinö Linna ja Täällä
Pohjantähden alla -trilogia urjalalaisesta näkökulmasta, 2001)

Löytöretkeilyä Väinö Linnan kirjallisissa maisemissa

2007-11-01T08:00:00.000+02:00

Internetin Google-haulla löytyy 0,21 sekunnissa hakusanalla ”Väinö Linna” noin 66 100 osumaa. Jos hakusanaksi valitsee ”Tuntemattoman sotilaan”, osumia kertyy sekuntien kymmenesosissa vielä enemmän eli 72 300. Haku nimellä ”Täällä Pohjantähden alla” tuottaa sekin 61 900 tietolinkkiä.

Teokset elävät elämäänsä ja tekijäkin siinä siivellä. Mitä nämä dokumentit sitten kertovat? Esimerkiksi sen tiedon, että Veljekset Keskisen kyläkaupassa on maailman suurin kirja, jonka kannessa lukee ”Tuntematon sotilas”; korkeutta sillä on 203 senttiä ja leveyttä 140 cm. Googlen kautta paljastuvat sivut kertovat aika paljon myös Tuntemattoman sotilaan filmatisoinneista, eivät niinkään itse kirjasta. Tyypillistä on, että niissä puhutaan Linnan teoksista vahvasti tunteiden ja mielipiteiden tasolla tyyliin ”kumpi ompi parempi teos, Tuntematon vai Pohjantähti”.

Olennaista on tietysti huomata se, että Linna ja hänen tuotantonsa on läsnä kaikkialla; se on ilmaa jota hengitämme. Linnan teokset eivät tietystikään ole olemassa vain suomalaisessa kulttuurissa. Viittauksia Tuntemattomaan sotilaaseen esiintyy lukemattomilla kielillä. Yhden esimerkin sen maineesta mainitakseni: kun 1990-luvulla järjestettiin Tukholmassa kansainvälinen konferenssi toisen maailmansodan kulttuurisista vaikutuksista, siihen liittyvässä näyttelyssä keskeiselle paikalle oli sijoitettu tietoa Tuntemattomasta sotilaasta ja kuvia sen filmatisoinnista.

Väinö Linnasta leivottiin yhteiskuntatieteiden kunniatohtori ja tieteen akateemikko. Arvonimien perusteena on tietenkin se merkitys, mikä kirjailijan keskeisillä teoksilla on ollut suomalaisten käsityksiin yhteiskunnastaan ja sen muodostumisesta. Ymmärrettävästi Linnan Tuntematonta sotilasta ja Pohjantähteä on luettu ja tulkittu varsin monesta näkökulmasta myös sosiaalitieteiden ja historiantutkimuksen piirissä. Tästä tarjoaa monipuolisen näytön Antti Arnkilin ja Olli Sinivaaran toimittama teos Kirjoituksia Väinö Linnasta (2006).

Linnan tulkinnan vaiheita
Miten sitten kirjallisuudentutkimus on noteerannut Linnan teokset ja miten sen piirissä kuva kirjoista on muuttunut? Heti voidaan todeta, että Linnan romaanien todellisuuskuvaa ei enää pitkään aikaan ole torjuttu: niin Tuntematon kuin Pohjantähtikin ovat kiistatta löytäneet paikkansa kansallisessa puheavaruudessa.

Pienenä paradoksina voi pitää sitä, että ensimmäinen kokonaiskuva Linnan tuotannosta valmistui pikavauhtia, kun N.-B. Stormbom pian Täällä Pohjantähden alla –trilogian ilmestymisen jälkeen laati elämäkerran tekijästä. Se jäikin pitkäksi ajaksi ainoaksi lajissaan ennen Väinö Linnan elämää, Yrjö Varpion massiivista magnum opusta viime vuodelta. 1960-luvulla tutkimusta Linnan teoksista kertyi määrällisesti vähän, mutta oireena avauksista kannattaa noteerata eräs piirre. Kirjallisuudentutkimuksen bibliografioista käy ilmi, että Linnan tuotannosta kirjoitettiin kotimaisten kielten ohella tutkielmia varhain myös vierailla kielellä: englanniksi, saksaksi, viroksikin.

Seuraava vaihe, merkittävä käännekohta Linnan teosten tulkinnassa alkoi 1970-luvulla Yrjö Varpion käynnistettyä tutkijantyönsä Tampereen yliopistossa. Hänen teoksensa Mäkelän piiri (1975) ja Pentinkulma ja maailma (1979) tuottivat alkuperäislähteistä käsin ansiokasta tietoa Linnan teosten luomisympäristöstä ja leviämisestä maailmalle.

1980-luvun Linna-tutkimukseen ja uudelleen muotoutuvaan kuvaan hänen tuotannostaan vaikutti eniten kokoomateos Väinö Linna – toisen tasavallan kirjailija (1980), kirjailijan 60-vuotisjuhlakirja. Kirjoittajinahan siinä oli mukana edustava joukko mitä erilaisimmin intressein: kirjallisuuden, yhteiskunnan ja historian tutkijoita, kirjailijoita, journalisteja, teatterintekijöitä, kääntäjiä ja bonuksena Linna itse sekä hänen innokas lukijansa, tasavallan presidentti Urho Kekkonen. Huomiota jälkeenpäin herättää, että neljästäkymmenestä kirjoittajasta vain kolme oli naisia. Tätä naisnäkökulman puutetta ovat myöhemmät tutkimukset jossain määrin täydentäneet.

1990-luvulle tultaessa Linnan teoksia analysoiva tutkimus nytkähti laadullisesti eteenpäin, kun väitöskirjantekijät ottivat kirjailijan tuotannon polttolasinsa alle. Helsingin yliopistossa väitelleen Jyrki Nummen tutkimus Jalon kansan parhaat voimat (1993) analysoi systemaattisesti ja kattavasti sitä, miten Tuntematon sotilas ja Pohjantähti-trilogia käyvät kirjallista keskustelua suhteessa kotimaiseen perinteeseen. Jyväskylän yliopistossa tarkastettu Heikki Siltalan väitöskirja Kolmen rintaman konfliktit (1997) puolestaan tarkastelee suppeammin Linnan Tuntematonta sotilasta maailmankirjallisuuden kentässä verratessaan teosta amerikkalaiseen ja saksalaiseen sotaromaaniin, Norman Mailerin Alastomiin ja kuolleisiin ja Willi Heinrichin Kubanin sillanpäähän.

Sittemmin Jyväskylän yliopistossa on 2000-luvun puolella tehty lisää Linnan tuotannon perustutkimusta, kun Matti Kuhna on väitöskirjassaan vertaillut hänen pääteoksiaan Marko Tapion Arktiseen hysteriaan (Kahden maailman välissä. Marko Tapion Arktinen hysteria Väinö Linnan haastajana, 2004) ja Merike Vardja on analysoinut Linnan tuntemattomien sotilaiden henkilökuvausta vironkielisessä väitöksessä Tegelaskategooriad ja tegelase kujutamise vahendid Väinö Linna romaanis ”Tundmatu sodur” ( Henkilökuvaus ja henkilökuvauksen keinot Väinö Linnan romaanissa Tuntematon sotilas, 2006).

Opinnäytteiden kavalkadi
Syyskuussa pidettyä Väinö Linna 2000-luvulla –seminaaria varten kokosin tietoa myös pro gradu –tasoisista opinnäytteistä, joita on tehty kirjailijan tuotannosta. Googlen avulla löysin kolmisenkymmentä nimikettä kuuden yliopiston kahdeltatoista laitokselta. Sen lisäksi on tiettävästi myös Ruotsin ja Tanskan yliopistoissa tehty opinnäytteitä Väinö Linnan teoksista.

Tutkielmia Linnan teoksista on valmistunut suurin piirtein kaikissa Suomen yliopistoissa, joissa kirjallisuutta tai kieliaineita opetetaan. Kirjallisuustieteellisen tulkinnan ohella Täällä Pohjantähden alla ja Tuntematon sotilas ovat kiinnostaneet opiskelijoita myös kielelliseltä kannalta. Suomen kielen piirteitä tarkastelevien tutkielmien ohella huomiota kiinnittää, että Linnan teosten käännöksiä eri kielille (englanti, ruotsi, venäjä) on tutkittu yliopistojen filologia-aineissa.

Vaikka pro gradu –tutkielmia Linnan teoksista on valmistunut jo 1970-luvulla, jonkinlainen painopiste on havaittavissa 1990-luvun ja 2000-luvun puolella. Tämä kertoo Linnan aseman vakiintumisesta sekä suomalaisessa kirjallisuusinstituutiossa että yliopistojen tutkintovaatimuksissa. Linnan teoksiin on liittynyt siinä määrin merkityksiä (tai merkityksen ylijäämää), että ne ovat elävinä klassikkoina vetäneet graduntekijöitä puoleensa ja herättäneet hedelmällisiä kysymyksiä.

Tutkielmien kirjo osoittaa, että Linnan moderni ja moniulotteinen ihmiskuva on inspiroinut havainnoimaan hyvin monenlaisia ilmiöitä hänen teostensa kautta. Mukana on tabuja, naiskuvaa, sosiaalisia kysymyksiä työn merkityksestä valtarakenteisiin romaanien kuvastamana. Linnan teoksista on tutkittu luomisprosessia, puhetilanteita, koheesiota rakenteissa, henkilökuvauksen dialektiikkaa tai tyyliä. Varsinkin vanhimmissa graduissa tutkimuskohteeksi ovat luonnollisista syistä valikoituneet kansallisen omakuvan tai isänmaallisuuskysymysten tapaiset abstraktiot.

Mielestäni Linnasta on runsaan puolen vuosisadan aikana tehty merkittäväksi klassikoksi yllättävän vähän vakavasti otettavaa tutkimusta, varsinkin väitöskirjoja. On tietysti turha verrata Linnasta kirjoitettujen niteiden volyymejä johonkin Runebergin tai Kiven teosten inspiroimaan tutkivaan harrastukseen. Varsinkin Runebergiä on vaikea voittaa missään mittelöissä, koska hänen vaikutuksensa kirjailijana on pitkällä aikavälillä niin moniaalle haarautunut ja rakentanut keskeisesti suomalaista identiteettiä ja mentaliteettia. Ja kaiken lisäksi Runebergiä on ahkerasti tutkittu kahdella kielellä.

Missä sitten ovat tutkimuksen suurimmat aukot? Erityisen vähän on analysoitu Linnan keskeisten teosten muotoa, romaanien estetiikkaa. Siinä riittää kirjallisuudentutkijoilla Yrjö Varpion Linna-elämäkerrankin jälkeen vielä runsaasti selvittämistä. Lohduttakoon meitä se tieto, että Seitsemän veljeksenkin ilmestymisestä ehti kulua noin sata vuotta ennen kuin tutkimus oikeastaan pääsi selville, miten ensimmäinen kansallisromaanimme on taideteoksena rakentunut.

Varmaa on, että löytöretkeily Linnan kirjallisissa maisemissa jatkuu eikä uusista kartantekijöistä ole pulaa. Rasteilla tavataan.

Juhani Niemi
Suomen kirjallisuuden professori
Tampereen yliopisto

Onko Tuntematon sotilas satua?

2007-10-08T08:00:00.000+03:00

Väinö Linnan seuran toimintaperiaatteena on herättää kiinnostusta nimikkokirjailijan henkilöä ja tuotantoa kohtaan sekä edistää hänen teoksiinsa liittyvää tutkimusta. Tätä työtä tehdään monin tavoin, joista tärkein on Pentinkulman päivien järjestäminen. Seura on kuitenkin toimijana mukana monissa muissakin tapahtumissa. Yksi tällainen oli Tampereen kesäyliopiston 6.9. järjestämä Väinö Linna 2000-luvulla -seminaari.

Seminaarissa huomion keskipisteeksi nousi Tuntematon sotilas. Näytelmäkirjailija, ohjaaja Juha Hurme hätkähdytti Linnansa tuntevaa seminaariyleisöä poleemisella väitteellä, että meidän realistisena sotaromaanina pitämämme Tuntematon sotilas onkin satua eikä sillä ole niin paljon tekemistä historian kanssa kuin yleisesti oletetaan. Näkemystään Hurme perusteli huomautuksella, että Linnan kuva sodasta on liian idealistinen ja hänen sotilaansa suuria sankareita. Kärsimyksen kuvaajana Linna ei ole yhtä hyvä kuin esimerkiksi Pentti Haanpää tai Samuli Paronen, joiden sotakuvauksissa lukijalta vaaditaan enemmän kuin Linnan kohdalla, sillä heidän karuihin hahmoihinsa on vaikeampi samastua kuin Linnan sankareihin.

Sopii kuitenkin kysyä, eikö esimerkiksi Hietasen kuoleman kuvaus ole ”oikeata” realismia. Ainakin se on kerrontaa, joka tavoittaa lukijan. Juuri se, että voi samastua henkilöön, tekee henkilöhahmosta läheisen suurille lukijajoukoille. Linnan henkilöt ovat osa meidän arkitodellisuuttamme. Tuntemattoman sotilaan sotainen maailma tulee joka päivä todeksi median kautta, ja sotilaiden rooleihin on jokaisen nuorenkin helppo samastua. Näytämme siis tarvitsevan Hietasia ja Antero Rokkia, valitettavasti emme yhtä halukkaasti jaksa tutustua Haanpään antisankari Leko Sorrin hahmoon (Haudalla kokoelmasta Nykyaikaa 1942).

Linna arkipäiväisti suomalaisen sotilaan sankarikuvan. Aluksi kansa hangoitteli vastaan, mutta Tuntemattoman osuvat henkilökuvat muuttivat mielet. Sen jälkeen suomalaiset sotilaat on nähty juuri sellaisina, kuin Linna heidät kuvaa. Ikävä kyllä Tuntematonta sotilasta saatetaan kuitenkin käyttää myös Linnalle vieraiden aatteiden keppihevosena sodan kulttia luomassa.

On mielenkiintoista huomata, että vuosikymmenten kuluessa teoksen tulkinnat voivat muuttua aivan päinvastaisiksi. Toini Havu määritteli kuuluisassa arvostelussaan Tuntemattoman inhorealistiseksi ja arkinaturalistiseksi. 2000-luvulla tutkimuksen valokeilaan taas on nostettu idealisti-Linna 1950-luvun realisti-Linnan sijaan.

Olin yksi niistä seminaarilaisista, jotka kuuntelivat herkeämättä Hurmeen värikästä esitystä. En kuitenkaan voinut yhtyä Hurmeen näkemyksiin, kun hän luetteli niitä asioita, joita Linnan sotakuvauksesta puuttuu, esimerkiksi Lapin sota tai homouden kuvaus kuten esimerkiksi Jussi Talven Ystävät ja viholliset -teoksessa. Linnan teos on kuvaus juuri siitä, mistä se on kirjoitettu. Se puuttuu, mikä puuttuu.

Hurme harmitteli myös, että teoksen tapahtumista ja henkilöistä on liikkeellä runsaasti ”kulttuurista tietoa” ja teos on noussut myytin tasolle. Sitä ei vaivauduta enää lukemaan, vaan kuvat muodostetaan mediajuttujen ja elokuvien – lähinnä tietysti Edvin Laineen elokuvan - pohjalta. Tässä asiassa Hurme on varmasti oikeassa, sillä pieni kysely keskikokoisen kaupungin lukiossa paljasti, että abiluokilla vain muutama oli lukenut teoksen, sen sijaan elokuvan oli nähnyt yli puolet. Hurmeen tavoin onkin syytä toivoa, että klassikkoteosten lukutaito edelleen säilyisi ja löytyisi lukijoita, joiden päätä ei olisi sekoitettu kaikenalaisella oheistiedolla.

Kaikesta näennäisestä arvostelusta huolimatta Hurmeen suhtautuminen Tuntemattomaan osoittautui luovan taiteilijan tarkkasilmäiseksi kunnioitukseksi: hänen mukaansa Tuntemattoman sotilaan tulkinnoissa ei ole löydetty vielä läheskään kaikkia mahdollisuuksia. Fiktion maailman nostaminen reaalimaailmaa todellisemmaksi voi olla hyvä pohja tuleville tulkinnoille.

Siis:
Totta kai Tuntematon sotilas on satua: se ei ole historiankirjoitusta vaan todellisuuden yläpuolelle nouseva sanataideteos.

Anneli Niinimäki
Väinö Linnan seuran puheenjohtaja