Esikoiskirjailija ja metaforinen lääketiede

Osallistuin loppukesällä Pentinkulman päivien yhteydessä järjestettyyn E80-seminaariin. Seminaarilla on pitkät perinteet. Sinne kutsutaan vuoden sisällä esikoisensa julkaisseita kirjailijoita, ja seminaaripäivät täyttyvät kirjailijoille tärkeistä, mutta esikoiskirjailijoille usein hämärän peittämistä aiheista: kirjailijan rahataloudesta, kritiikin vastaanottamisesta, tuotannon kasvattamisesta, kirjailijayhteisöön liittymisestä. Tänä vuonna aiheena olivat lisäksi – koko Pentinkulman päivien tapaan – kirjailijan yhteiskunnalliset vaikutusmahdollisuudet.

Onko mitään mieltä puhua esikoiskirjailijoille yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta? Eikö vaikuttaminen kuulu kokeneille, elämää nähneille ja jo pitkään syvällisiä ajatelleille emerituskirjailijoille?

Kirjailijan suhde yhteiskuntaan on kuitenkin vähintään yhtä tärkeä kuin suhde apurahalautakuntiin.

Kirjallisuutta olisi helppoa ajatella pelkkänä viihteenä, mutta sitä se ei ole. Mitä avoimempi, demokraattisempi ja kansalaislähtöisempi yhteiskunta, sitä paremmat oltavat kirjailijoilla on. Jos yhteiskunnassa vallitseekin diktatuuri, korruptio ja totalitarismi, kirjailijoista tulee vainottuja. He pakenevat ulkomaille tai joutuvat turvasäilöön. Heitä haastetaan oikeuteen: milloin jumalanpilkasta, milloin erilaisten isänmaallisten arvojen loukkaamisesta, valtaapitävien solvaamisesta tai vihollisten kanssa veljeilystä. Sama koskee toimittajia ja nykymaailmassa jopa blogikirjoittelijoita.

Varsinaisilla Pentinkulman päivillä tehtäväni oli osallistua paneelikeskusteluun aiheesta ”Parantaako kirjailijan veitsi?”. Otsikko herätti minussa ensin vastustusta: Kirjailija ei ole kirurgi – kirjailija ei voi parantaa. Kirjailijan tehtävänä on vain tehdä diagnooseja, ja siten kirjailija vertautuu esimerkiksi röntgenlääkäriin, joka läpivalaisee potilaan ja sanoo, mikä sisuskaluissa mättää. Kirjailijaa voi verrata myös patologiin: hän voi tutkia ruumiin ja kertoa, mikä meni mönkään, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Kirjailija näyttää meille yhteiskunnan viat ja maailman ongelmat, mutta kirjailija ei paranna.

Tiivistin omat tuntemukseni kahteen lokeroon: kirjailijat jakaantuvat ilmansuodattimiin ja lobotomiantekijöihin.

Jotkut kirjailijat ovat nimittäin kuin ilmansuodattimia, jotka keräävät likaa, pieneliöitä, bakteereita, sienirihmastoa, pölyä, saasteita, kaikkea ilmassa leijuvaa, jota ei huomaa ennen kuin on aika vaihtaa suodattimen filtteri.

Suomesta on helppo löytää ilmansuodatinkirjailijoita ja heidän täyttyneitä filttereitään. Viime vuosilta tulee mieleen esimerkiksi Maarit Verrosen Karsintavaihe, jossa tulevaisuuden dystooppinen yhteiskunta muistuttaa kammottavalla tavalla omaa yhteiskuntaamme. Jyrki Vainonen taas kuvasi romaanissaan Perintö ihmisten uupumista oman elämänsä ja varsinkin työelämänsä merkityksettömyyteen ja raadollisuuteen.

Oma kirjani Eräänä päivänä tyhjä taivas ilmestyi viime vuoden elokuussa, ja siinä maailman tuhoa pakeneva nuori nainen saapuu metsän keskelle perheensä eristäytyneeseen yhteisöön. Kirjoitin tarinan hyvin intensiivisesti, ja haluni oli vain kertoa vetävä tarina.

Jälkeenpäin huomasin, että kirja käsitteli muun muassa ydinsotaa, asevarustelukilpaa, ilmastonmuutosta ja muita ekokatastrofeja, naisten asemaa, ihmisen ja luonnon suhdetta, lasten kärsimystä. ”Vetävä” tarinani oli yhtäkkiä muuttunut saarnaksi yhteiskunnan tilasta, ja kritiikeissä näki sellaisia ilmauksia kuin ”myyttinen moraliteetti”, ”linkolalaisuus” tai ”eettisen kirjallisuuden päänavaus”. En ollut tajunnutkaan, että kirjalliseen filtteriini oli jäänyt niin paljon
roskaa. Olin huomaamattani ruvennut ilmansuodattimeksi, jopa patologiksi.

Entä lobotomiakirjailijat sitten? Väitin, että kirjailijat eivät paranna, eivät tee todellisia leikkauksia – vain osoittavat, missä vika on. Mutta taide todella voi muuttaa aivoja, aivan konkreettisestikin: Kun muusikot kuuntelevat pianonsoittoa tai muuta musiikkia, heidän
vasemman aivopuoliskonsa kuuloalueesta aktivoituu neljännes enemmän kuin tavallisilla, musiikkia harrastamattomilla henkilöillä. Mitä nuorempana muusikko on harjoittelun aloittanut, sitä suurempi on kuuloalueen aktivoituva osa. Myös aivojen kuuloalueen kuoriosa on fyysisesti suurempi muusikoilla kuin muilla.

Miksipä tämä ei pätisi myös kirjallisuuteen? Mitä enemmän ihminen lukee, sitä enemmän hänen aivojensa rakenne muuttuu, ja ihmisaivojen muuttumisen myötä muuttuu myös yhteiskunta. Kirjailija ei tee kirurgintarkkaa työtä, vaan enemmänkin sokkona pistoja sinne tänne, ja vaikka vaikutukset ovat suurelta osin hallitsemattomia, ne voivat olla suuriakin. Ne voivat parantaa, ne voivat sairastuttaa.

Kirjojen lukeminen muuttaa ajattelua, ja kirjallisia kirurginveitsenpistoja tekevät kirjailijat muuttavat yhteiskuntaa yksittäisten ihmisten ajattelun kautta.

Tiina Raevaara


Kirjoittaja on vuoden 2008 esikoiskirjailija, filosofian tohtori ja vapaa
kirjoittaja, joka osallistui E80-esikoiskirjailijaseminaariin kesällä 2009.