"Suomen Sota oli loppunut"

Dosentti Martti Turtola mainitsi kerran keskustellessamme, että Linnan Tuntematon sotilas muistuttaa joissakin kohdin Arvi Järventauksen romaanisarjaa Rummut (1929–1930). Sinänsä ei olisi yllättävää, jos Linna rivien välitse viittaisi romaanissaan aikaisempaan suomalaiseen sotaromaaniin. Kirjailijahan kävi kuten tiedetään teoksissaan jatkuvaa kriittistä, mutta samalla uutta luovaa dialogia aikaisemmin kirjallisuuden kanssa. Suomen sotaa kuvannut Vänrikki Stoolin tarinat halkoo Linnan teosta moneen suuntaan, ja se on jatkuvasti Linnan sotilaiden irvailujen kohteena. Mutta entä samaa sotaa kuvannut Rummut, joka on vuosien kuluessa pudonnut lähes viihderomaanien joukkoon?

Muutaman huhtikuisen päivän ajan parannellessani kevätflunssaani kahlasin Järventauksen yli 800-sivuisen romaanin lävitse. Mitä löytyi?


Historiallista viihdettä
Rummut on kuvaus Ruotsin armeijan taisteluista vuosina 1808–1809. Tapahtumat alkavat Hämeenlinnan ja Tampereen tienoilta ja päättyvät viimeisiin taisteluihin kaukana Ruotsin puolella Länsi-Pohjassa, jonne venäläiset olivat ahdistaneet rapakunnossa olleen suomalais-ruotsalaisen armeijan. Romaanin loppusivuilla kerrotaan kotiin palaavista suomalaissotilaista ja maalataan näkymiä uuden elämän alusta venäläisessä Suomessa.

Romaanissa on vanhan historiallisen romaanin vakioaineksia. Kertoja liikkuu sujuvasti rintaman molemmin puolin, seuraa upseereiden tärkeitä keskusteluja, mutta ei unohda humoristisia rivimiehiäkään. Kohtalo johdattaa ihmisiä kohtaamaan heille tärkeitä henkilöitä, upseerit ovat solidaarisia ja ritarillisia yli rintamalinjojen, vaikka toisaalta käyvät kaksintaistelujakin. Ja koko kertomuksen ylle levittäytyy romanttinen rakkaustarina sotatiellä olevan suomalaisupseerin ja hänen koti-Suomeen jääneen kihlattunsa välillä. Siis varsin yleistä viihteellisen historiallisen romaanin rekvisiittaa.

Keskellä Lapuan taistelun kuvausta herää lukijan uudenlainen kiinnostus. Pientä suomalaisosastoa komentava luutnantti Oljemarck käskee miestensä kuljettaa vangiksi saadun venäläisen takalinjoille. Vanginkuljettajat eivät kuitenkaan viitsi nähdä moista vaivaa, vaan ampuvat vankinsa heti tilaisuuden tullen. Luutnantti raivostuu ja syyttää ampujaa murhamieheksi. Hän ei saa mielestään vangin kauhistuneita kasvoja, näkee niistä painajaisia vielä jälkeenpäinkin ja pohtii omaa syyllisyyttään: "-- tavallaan oli hänkin syypää, kun ei ollut antanut kylliksi selvää komentoa. Vaikka olisihan miesten pitänyt se ymmärtää."

Tämähän on lähes kuin Vilho Koskelan, Lehdon ja venäläisvangin kohtaus Tuntemattomassa sotilaassa.


Herrojen ja kansan välissä
Henrik August Oljemarckista tulee Rumpujen keskushenkilö. Sepitteellisen luutnantin kautta eri suuntiin kulkevat langat pidetään yhdessä. Oljemarck on itsenäinen ja omapäinen, eräällä tavalla upseereiden ja miehistön yhdysside. Hän on kansanmiesten ymmärtäjä, rivimiesten arvostama, istuskelee nuotiotulilla juttelemassa miesten kanssa. Peräytymisretkellä Oljemarck kulkee miestensä tavoin jalan. "Se on kansan mies... sellaisia jos olisivat kaikki, niin toisin tämä retki olisi päättynyt."

Upseereiden kanssa Oljemarck sen sijaan joutuu helposti sanaharkkaan, varsinkin juovuspäissään, ollessaan "öykkäripäällä". Ylempien upseerien mielestä hän on umpimielinen mököttäjä, mutta saatuaan pari ryyppyä hän "kukkoili eri tavalla". Kun on peräydytty Länsipohjan puolelle, hän provosoi riidan ruotsalaisten upseereiden juomingeissa. Pelottavan näköisenä, tukka epäjärjestyksessä hän tarttuu kimeä-äänistä laulajavänrikkiä kauluksesta.

Oljemarck ei rakasta sotaa, mutta tekee velvollisuutensa, hoitaa "asialliset hommat" kuten Linnan Vilho Koskela. Sotilaana hän on silti luotettava ja kokenut, osaa rauhoitella hätäisempiä nuoria upseereita ammunnan kiihtyessä. "Kyllä minä sen heti kuulin", hän selittää ammuskelun senkertaista vaarattomuutta aivan kuten Koskela ensimmäiseen hyökkäykseen lähdettäessä.

Järventauksen ja Linnan romaanien välille virittyy siis yhteyksiä monissa yksityiskohdissa. Muutama esimerkki lisää. Rumpujen armeija on koottu Suomen eri murteiden puhujista – Tuntemattoman sotilaan Hietasella, Rahikaisella tai Salolla on siinä suhteessa edeltäjänsä. Järventauksenkaan suomalaissotilaat eivät ole mitään paraatisotilaita, "arkihommissa vaan". "Jäljittelemättömän omaleimainen oli tämä armeija", luonnehtii Linna omia sotilaitaan, ja Järventaus antaa ruotsalaisten upseereiden ihmetellä suomalaissotilaita vähän samanlaisen ihailun vallassa: "Vaaleanharmaissa takeissaan ja vihertävissä hatuissaan he olivat kuin mitäkin apinoita... kuin ilveilijöiksi puettuja. Kun heitä katseli ei voinut ymmärtää, että maine kulki heidän kantapäillään."

Tuntemattoman sotilaan rasittava yöllinen suokoukkauskin ennakoidaan Rummuissa. Järventaus kuvaa myös vastaavanlaisen sotamiesten hamstrausmatkan kuin Linna. Kuolema esitetään molemmissa romaaneissa "mahtavimpana käskijänä", joka saa miehet liikkeelle. Sodan lähestyessä tappiota luutnantti Oljemarck pelastaa Siikajoella esimiehiään uhmaten armeijan suuremmilta tappioilta. Samankaltaisuuksien luettelemista voisi jatkaa, vaikka on toki muistettava, että yksityiskohtien samankaltaisuus voi olla myös lukijan tämänkertaisen uteliaisuuden johdattelemaa – sen löytymistä, minkä soisi löytyvän.


Kapinallinen poika
Olennaista vertailussa Linnan romaaniin on kuitenkin se, miten Oljemarckin erityisasema ja poikkeuksellinen luonne perustellaan Rummuissa. Kun Vilho Koskela on vuoden 1918 punakapinallisen poika, Oljemarckin isä on ollut Anjalan liiton kapinallinen. Anjalan liittohan oli Ruotsin armeijan upseereiden kapina kuningas Kustaa III:ta vastaan Suomessa käydyn Venäjän-sodan (1788–1790) aikana. Sen johtomiehet ottivat yhteyden Katariina II:een ja kaavailivat Suomelle jonkinlaista itsenäisyyttä tai itsehallintoa. Ruotsissa Anjalan liiton miehiä pidettiin luonnollisesti maanpettureina.

Järventauksen romaanissa tämä kapinallinen perintö heijastuu monin tavoin Oljemarckin toimintaan ja siihen, miten häneen suhtaudutaan. Hänenkin motiivejaan epäillään eikä hän itsekään ole varma siitä, vieläkö hänen pitäisi olla uskollinen Ruotsin kuninkaalle, kun kuninkaan sodat ovat aiheuttaneet maalle pelkkää kärsimystä. Järventauksen romaanissa tämä Oljemarckin kapinallinen perintö käännetään kuitenkin voitoksi – Ruotsin yhteydessä Suomella ei olisi tulevaisuutta, mutta Venäjän yhteydessä on!

Yhtymäkohdista huolimatta Järventauksen teos antaa sodasta, maailmasta ja ihmisestä hyvin erilaisen kuvan kuin Tuntematon sotilas. Pohjimmiltaan Rummut rakentuu anakronistisesti, myöhemmin luodun nationalistisen perusajatuksen varaan. Myös Oljemarck ihailee romaanin kansanmiesten kansallista uhoilua: "Onnellinen se kansa, jonka keskuudessa tuollaisia miehiä kasvoi." Tykkinsä venäläisille aselevon myötä menettänyt tykkimies uhittelee: "Vielä koetetaan kerran, vaikka kuluisi sata vuotta!" Ja Suomen sodan aikuiset parhaat miehet ymmärtävät romaanissa, että Suomi on ennen pitkää itsenäistymässä! Itse asiassa romaani ennakoi Suomen vapaussodankin: "Valtakunta, joka nyt oli voimakas ja suuri, menisi pirstaleiksi, ja maa, joka nyt vaikeroi, huutaisi riemusta tervehtiessään vapauttaan". Näin Järventaus rakentaa näköalansa menneeseen vuoden 1917 tirkistysluukusta.


Sodan asiantuntija
Romantisoivista juonenkäänteistä huolimatta Järventaus on rakentanut romaaniinsa yllättävän maanläheisen ja verenmakuisen kuvan sodasta. Pakosta kysyy, mistä se on syntynyt. Ei voi välttyä ajatukselta, että kuvat ja mielikuvat palasiksi ammutuista sotilaista, apua huutavista haavoittuneista ja kuolinkamppailua käyvistä hevosista ovat peräisin Järventauksen omalta kymmenen vuoden takaiselta sotaretkeltä. Sehän kulki talvella 1918 valkoisen armeijan mukana aivan samoja reittejä kuin Rumpujen sotaretki, eri suuntaan vain, Oulusta Tampereelle ja Hämeenlinnaan.

Järventaus kuvasi omaa sotaretkeään tuoreeltaan tendenssimäisessä sotakronikassaan Tykkien virsi (1918), josta kuitenkin puuttuu Rumpujen kaikki inhimillinen syvyys. Edellinen on patrioottinen ylistyslaulu valkoisille vapauttajille, jälkimmäinen myös kuvaus sodan onnettomuuksista ja raakuuksista. Edellisessä venäläiset ovat tunnottomia kirkon vihollisia, jälkimmäisessä läpeensä mukavia miehiä, paljon parempia kuin ruotsalaiset upseerit, jotka ovat keikareita ja jotka vähät välittävät Suomen kohtalosta.


Onko Linna jäljittelijä?
Linna on ilmiselvästi Järventauksensa lukenut. Mutta mitä merkitystä yhtymäkohdilla on Linnan romaanin kannalta? Mielestäni ne osoittavat sen, että kirjallisuus syntyy paljosta muustakin kuin todella tavatuista ihmisistä ja todella koetuista tapahtumista. Se syntyy myös aikaisemmasta kirjallisuudesta, kuten Linnan kirjailijantyön analyysi on aikaisemminkin vakuuttavasti osoittanut. Vanhempien teosten punoutuessa osaksi myöhempien rakennetta syntyy merkittävää kirjallista lisäarvoa.

Kun Tuntemattoman sotilaan kertoja toteaa romaanin lopulla, että "Suomen Sota oli loppunut", se on tuskin luettavissa kirjailijan kirjoitusvirheeksi. Pikemminkin siinä annetaan viite, että Tuntematon sotilas pyrki olemaan päätepiste sille Suomi-keskeiselle heroismille, joka oli hallinnut suomalaisia sotakuvauksia Runebergistä pitkälle 1900-luvulle.

Yrjö Varpio

Kirjoittaja on Tampereen yliopiston Suomen kirjallisuuden
emeritusprofessori, joka on julkaissut vuonna 2006
"Väinö Linnan elämä" -teoksen [WSOY]