Höijän Linna eli kirjoitus siitä, mitä meillä Karjalassa ei ole

Etelä-Karjalassa on asuttu nyt viisi vuotta. Kummallinen tunne, mutta minulla on ikävä Väinö Linnaa. Vaikka en koskaan edes tavannut itse kirjailijaa.

On kulunut viisi vuotta myös siitä, kun lähdin Urjalasta. Väinö Linnan seuran sihteerinä tulin tutuksi kirjailijan lähipiirin kanssa: tutustuin Linnan sukuun, ystäviin, kollegoihin, tuttuihin sekä kylänmiehiin ja -naisiin. Kiihkeimpinä työkausina näin jopa unia nimikkokirjailijastamme.

Itsensä Väinö Linnan kanssa tulin tutuksi kuuntelemalla hänen rauhallista ääntään ja piipunpolttelua professori Pertti Virtarannan äänittämiltä nauhoituksilta. Noista muistelmista sitten toimitin Radio Suomelle 9-osaisen sarjan ”Elämän rihkamaa” Linnan 80-vuotisjuhlavuonna 2000.

Sarjan leikkaamisen ja hiomisen aikana kirjailijan ääni tuli hyvin rakkaaksi. Samalla ihailin puhujan valtavaa sanarikkautta ja puhutun kielen lauseita. Hupaisaa, mutta noilta nauhoilta kuulen edelleen monia Linnan sanomisia täysin elävästi mielessäni, kuten "Tyyli on kirjailijan tapa hengittää" tai "...ja jollakin tapaa minun sieluni pohja puhkesi silloin" sekä "...kirosanoja ei saanut sanoa, mutta paskalla sai käydä".

Täällä Karjalassa Väinö Linna on ollut mykkä minun elämässä paluumuuttoni jälkeiset viisi vuotta. Täällä ei ole Väinö Linnan perinnönvaalijoita, ei kielen tai esikuvien ympärillä pyörivää keskustelua, ei edes Koskelan tai Leppäsen Aunen kaltaisia ihmisiä saati Linnaa suosikkikirjailijakseen tunnustavia lukijoita. Linna ei vissist kait höitä puhuttele. Minä olen jo hylännyt haaveet Väinö Linnan seuran Karjala-paikallisosaston perustamisesta. Kuvittelen, ettei tähän maankolkkaan putoile montaa jäsenkirjettä.

Täällä muistellaan vanhaa Viipuria ja pohditaan kadoksissa olevaa identiteettiä. Yritetään jotenkin elää rekkajonojen rinnalla. Ihmisten mentaliteetti, pohjavire, on toisenlainen kuin Pohjantähdessä, se on myönnettävä.

Mutta missä ovat kaikki Rokan Antin henkisen perinnön vaalijat? Laukkuryssä Timofein jälkeläiset? Entä Miehikkälästä kotoisin olleen kirjailijan Kerttu-vaimon suku? Eikö seminaarien aitoja aiheita löytyisi täältäkin päin Suomea?

Täytyy rehellisyyden nimissä muistaa, että syksyn Linna-tapaus tulee Savonlinnasta. Kaupunginteatterissa esitetään näytelmää, jota teatteri markkinoi Pohjantähden maailmankantaesityksenä. Saku Heinosen dramaturgia ”Vallankumous” keskittyy täysin toiseen osaan. Enpä ole vielä päässyt katsomaan. Jokainen uusi tulkintahan hakee jotain uutta ja meidän aikaamme sopivaa sanomaa klassikosta.

Siskoni ehätti kertomaan, että Linnaa koskeva näyttely tulee Lappeenrantaan! Etelä-Karjalan museoon. Sama näyttely, joka on ollut esillä Tampereella Työväen keskusmuseossa tänä vuonna. Tänne näyttely tulee vasta vuosien päästä. Siis sitten kun se on kahlannut jo koko muun Suomen.

Linna-ikävääni lääkitsi sentään hiljattain emeritusprofessori Yrjö Varpion loistava artikkeli "Uuden Itämaan" kirjallisuuslehdessä Särössä. Numeron teemana oli Myytti ja muisti. Artikkeli ”Väinö Linna ja muistamisen sietämätön keveys” perustui kirjailijan työssä välttämättömän apuvälineen, muistin ja muistamisen, tärkeyteen. Artikkeli osoitti, että niin erilaisia teemoja voi pyöriä kirjailijan ympärillä - silti Linnasta löytyy vielä uutta ja tuoretta näkökulmaa. Juhani Niemi totesikin marraskuussa (1.11.2007) tällä palstalla, että kirjallisuudentutkimus on Linnan kohdalla vasta aluillaan.

Tein myös tervetulleen löydön internetistä: YLEn Elävästä arkistosta löytyy Hannu Taanilan toimittama haastattelu Väinö Linnasta vuodelta 1980. Se on Väinö Linnan 60-vuotispäivän kynnyksellä tehty taltiointi. Linna kuulosti korvaani heti kovin tutulta: ennen kaikkea rauhalliselta – kuin jokaisen lauseen painoa ääneen punniten. Taanila rinnastaa Linnan Runebergiin ja haluaa tietää, mitä Väinö Linna ajattelee tulevaisuuden Linna-tutkimuksesta. Toisin sanoen, mitä hän haluaisi sanoa heille, jotka kuulevat arkistosta esiin kaivetun haastattelun esimerkiksi sata vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Nyt tulee minullekin terveisiä, ajattelin ja samalla mietin, ovatko tyttäreni vielä elossa kun Linnan kuolemasta on kulunut sata vuotta.

Linnan on kuitenkin vaikea sanoa mitään kaltaisilleni jälkipolville: "Minä näen kertakaikkiaan mahdottomaksi puhua heille, koska se tulevaisuus on niin erilainen kuin se aika, jonka piirissä me olemme eläneet. En usko, että heillä on näitä ongelmia ratkottavana kuin meillä nyt vaan ne ovat erilaisia."

Kun katson näiden kotisivujen etusivulla olevaa kuvaa Väinöstä, tajuan miten erilainen maailma on jo nyt. Eikä Linnan kuolemasta ole kulunut kuin viisitoista vuotta. Siinä hän kirjoittaa kirjoituskoneella, paperi rullassa pyörien. Hänen ei tarvitse pelätä, että virus tuhoaa tekstin, hakkeri tunkeutuu koneeseen tai kone alkaa herjata.

Haastattelun lopuksi Linna koostaa omaa persoonaansa Taanilan esittämään eksistentialis-filosofiseen kysymykseen ”Kuka olet, Väinö Linna?”. Kirjailija toteaa monivaiheisen argumentoinnin jälkeen, että loppujen lopuksi hän on aika vaikeasti määriteltävä ihminen.

Olen ikävässäni syvästi lääkitty ja tyydyn taas paikkaani Karjalassa.

Anu Partanen

Kirjoittaja on toiminut Väinö Linnan seuran sihteerinä 1998-2002
ja tehnyt  pro gradu -tutkielmansa Väinö Linnan Pohjantähden
vastaanotosta Urjalassa (Perintö kirjallisena - Väinö Linna ja Täällä
Pohjantähden alla -trilogia urjalalaisesta näkökulmasta, 2001)

Löytöretkeilyä Väinö Linnan kirjallisissa maisemissa

Internetin Google-haulla löytyy 0,21 sekunnissa hakusanalla ”Väinö Linna” noin 66 100 osumaa. Jos hakusanaksi valitsee ”Tuntemattoman sotilaan”, osumia kertyy sekuntien kymmenesosissa vielä enemmän eli 72 300. Haku nimellä ”Täällä Pohjantähden alla” tuottaa sekin 61 900 tietolinkkiä.

Teokset elävät elämäänsä ja tekijäkin siinä siivellä. Mitä nämä dokumentit sitten kertovat? Esimerkiksi sen tiedon, että Veljekset Keskisen kyläkaupassa on maailman suurin kirja, jonka kannessa lukee ”Tuntematon sotilas”; korkeutta sillä on 203 senttiä ja leveyttä 140 cm. Googlen kautta paljastuvat sivut kertovat aika paljon myös Tuntemattoman sotilaan filmatisoinneista, eivät niinkään itse kirjasta. Tyypillistä on, että niissä puhutaan Linnan teoksista vahvasti tunteiden ja mielipiteiden tasolla tyyliin ”kumpi ompi parempi teos, Tuntematon vai Pohjantähti”.

Olennaista on tietysti huomata se, että Linna ja hänen tuotantonsa on läsnä kaikkialla; se on ilmaa jota hengitämme. Linnan teokset eivät tietystikään ole olemassa vain suomalaisessa kulttuurissa. Viittauksia Tuntemattomaan sotilaaseen esiintyy lukemattomilla kielillä. Yhden esimerkin sen maineesta mainitakseni: kun 1990-luvulla järjestettiin Tukholmassa kansainvälinen konferenssi toisen maailmansodan kulttuurisista vaikutuksista, siihen liittyvässä näyttelyssä keskeiselle paikalle oli sijoitettu tietoa Tuntemattomasta sotilaasta ja kuvia sen filmatisoinnista.

Väinö Linnasta leivottiin yhteiskuntatieteiden kunniatohtori ja tieteen akateemikko. Arvonimien perusteena on tietenkin se merkitys, mikä kirjailijan keskeisillä teoksilla on ollut suomalaisten käsityksiin yhteiskunnastaan ja sen muodostumisesta. Ymmärrettävästi Linnan Tuntematonta sotilasta ja Pohjantähteä on luettu ja tulkittu varsin monesta näkökulmasta myös sosiaalitieteiden ja historiantutkimuksen piirissä. Tästä tarjoaa monipuolisen näytön Antti Arnkilin ja Olli Sinivaaran toimittama teos Kirjoituksia Väinö Linnasta (2006).


Linnan tulkinnan vaiheita
Miten sitten kirjallisuudentutkimus on noteerannut Linnan teokset ja miten sen piirissä kuva kirjoista on muuttunut? Heti voidaan todeta, että Linnan romaanien todellisuuskuvaa ei enää pitkään aikaan ole torjuttu: niin Tuntematon kuin Pohjantähtikin ovat kiistatta löytäneet paikkansa kansallisessa puheavaruudessa.

Pienenä paradoksina voi pitää sitä, että ensimmäinen kokonaiskuva Linnan tuotannosta valmistui pikavauhtia, kun N.-B. Stormbom pian Täällä Pohjantähden alla –trilogian ilmestymisen jälkeen laati elämäkerran tekijästä. Se jäikin pitkäksi ajaksi ainoaksi lajissaan ennen Väinö Linnan elämää, Yrjö Varpion massiivista magnum opusta viime vuodelta. 1960-luvulla tutkimusta Linnan teoksista kertyi määrällisesti vähän, mutta oireena avauksista kannattaa noteerata eräs piirre. Kirjallisuudentutkimuksen bibliografioista käy ilmi, että Linnan tuotannosta kirjoitettiin kotimaisten kielten ohella tutkielmia varhain myös vierailla kielellä: englanniksi, saksaksi, viroksikin.

Seuraava vaihe, merkittävä käännekohta Linnan teosten tulkinnassa alkoi 1970-luvulla Yrjö Varpion käynnistettyä tutkijantyönsä Tampereen yliopistossa. Hänen teoksensa Mäkelän piiri (1975) ja Pentinkulma ja maailma (1979) tuottivat alkuperäislähteistä käsin ansiokasta tietoa Linnan teosten luomisympäristöstä ja leviämisestä maailmalle.

1980-luvun Linna-tutkimukseen ja uudelleen muotoutuvaan kuvaan hänen tuotannostaan vaikutti eniten kokoomateos Väinö Linna – toisen tasavallan kirjailija (1980), kirjailijan 60-vuotisjuhlakirja. Kirjoittajinahan siinä oli mukana edustava joukko mitä erilaisimmin intressein: kirjallisuuden, yhteiskunnan ja historian tutkijoita, kirjailijoita, journalisteja, teatterintekijöitä, kääntäjiä ja bonuksena Linna itse sekä hänen innokas lukijansa, tasavallan presidentti Urho Kekkonen. Huomiota jälkeenpäin herättää, että neljästäkymmenestä kirjoittajasta vain kolme oli naisia. Tätä naisnäkökulman puutetta ovat myöhemmät tutkimukset jossain määrin täydentäneet.

1990-luvulle tultaessa Linnan teoksia analysoiva tutkimus nytkähti laadullisesti eteenpäin, kun väitöskirjantekijät ottivat kirjailijan tuotannon polttolasinsa alle. Helsingin yliopistossa väitelleen Jyrki Nummen tutkimus Jalon kansan parhaat voimat (1993) analysoi systemaattisesti ja kattavasti sitä, miten Tuntematon sotilas ja Pohjantähti-trilogia käyvät kirjallista keskustelua suhteessa kotimaiseen perinteeseen. Jyväskylän yliopistossa tarkastettu Heikki Siltalan väitöskirja Kolmen rintaman konfliktit (1997) puolestaan tarkastelee suppeammin Linnan Tuntematonta sotilasta maailmankirjallisuuden kentässä verratessaan teosta amerikkalaiseen ja saksalaiseen sotaromaaniin, Norman Mailerin Alastomiin ja kuolleisiin ja Willi Heinrichin Kubanin sillanpäähän.

Sittemmin Jyväskylän yliopistossa on 2000-luvun puolella tehty lisää Linnan tuotannon perustutkimusta, kun Matti Kuhna on väitöskirjassaan vertaillut hänen pääteoksiaan Marko Tapion Arktiseen hysteriaan (Kahden maailman välissä. Marko Tapion Arktinen hysteria Väinö Linnan haastajana, 2004) ja Merike Vardja on analysoinut Linnan tuntemattomien sotilaiden henkilökuvausta vironkielisessä väitöksessä Tegelaskategooriad ja tegelase kujutamise vahendid Väinö Linna romaanis ”Tundmatu sodur” ( Henkilökuvaus ja henkilökuvauksen keinot Väinö Linnan romaanissa Tuntematon sotilas, 2006).


Opinnäytteiden kavalkadi
Syyskuussa pidettyä Väinö Linna 2000-luvulla –seminaaria varten kokosin tietoa myös pro gradu –tasoisista opinnäytteistä, joita on tehty kirjailijan tuotannosta. Googlen avulla löysin kolmisenkymmentä nimikettä kuuden yliopiston kahdeltatoista laitokselta. Sen lisäksi on tiettävästi myös Ruotsin ja Tanskan yliopistoissa tehty opinnäytteitä Väinö Linnan teoksista.

Tutkielmia Linnan teoksista on valmistunut suurin piirtein kaikissa Suomen yliopistoissa, joissa kirjallisuutta tai kieliaineita opetetaan. Kirjallisuustieteellisen tulkinnan ohella Täällä Pohjantähden alla ja Tuntematon sotilas ovat kiinnostaneet opiskelijoita myös kielelliseltä kannalta. Suomen kielen piirteitä tarkastelevien tutkielmien ohella huomiota kiinnittää, että Linnan teosten käännöksiä eri kielille (englanti, ruotsi, venäjä) on tutkittu yliopistojen filologia-aineissa.

Vaikka pro gradu –tutkielmia Linnan teoksista on valmistunut jo 1970-luvulla, jonkinlainen painopiste on havaittavissa 1990-luvun ja 2000-luvun puolella. Tämä kertoo Linnan aseman vakiintumisesta sekä suomalaisessa kirjallisuusinstituutiossa että yliopistojen tutkintovaatimuksissa. Linnan teoksiin on liittynyt siinä määrin merkityksiä (tai merkityksen ylijäämää), että ne ovat elävinä klassikkoina vetäneet graduntekijöitä puoleensa ja herättäneet hedelmällisiä kysymyksiä.

Tutkielmien kirjo osoittaa, että Linnan moderni ja moniulotteinen ihmiskuva on inspiroinut havainnoimaan hyvin monenlaisia ilmiöitä hänen teostensa kautta. Mukana on tabuja, naiskuvaa, sosiaalisia kysymyksiä työn merkityksestä valtarakenteisiin romaanien kuvastamana. Linnan teoksista on tutkittu luomisprosessia, puhetilanteita, koheesiota rakenteissa, henkilökuvauksen dialektiikkaa tai tyyliä. Varsinkin vanhimmissa graduissa tutkimuskohteeksi ovat luonnollisista syistä valikoituneet kansallisen omakuvan tai isänmaallisuuskysymysten tapaiset abstraktiot.

Mielestäni Linnasta on runsaan puolen vuosisadan aikana tehty merkittäväksi klassikoksi yllättävän vähän vakavasti otettavaa tutkimusta, varsinkin väitöskirjoja. On tietysti turha verrata Linnasta kirjoitettujen niteiden volyymejä johonkin Runebergin tai Kiven teosten inspiroimaan tutkivaan harrastukseen. Varsinkin Runebergiä on vaikea voittaa missään mittelöissä, koska hänen vaikutuksensa kirjailijana on pitkällä aikavälillä niin moniaalle haarautunut ja rakentanut keskeisesti suomalaista identiteettiä ja mentaliteettia. Ja kaiken lisäksi Runebergiä on ahkerasti tutkittu kahdella kielellä.

Missä sitten ovat tutkimuksen suurimmat aukot? Erityisen vähän on analysoitu Linnan keskeisten teosten muotoa, romaanien estetiikkaa. Siinä riittää kirjallisuudentutkijoilla Yrjö Varpion Linna-elämäkerrankin jälkeen vielä runsaasti selvittämistä. Lohduttakoon meitä se tieto, että Seitsemän veljeksenkin ilmestymisestä ehti kulua noin sata vuotta ennen kuin tutkimus oikeastaan pääsi selville, miten ensimmäinen kansallisromaanimme on taideteoksena rakentunut.

Varmaa on, että löytöretkeily Linnan kirjallisissa maisemissa jatkuu eikä uusista kartantekijöistä ole pulaa. Rasteilla tavataan.

Juhani Niemi
Suomen kirjallisuuden professori
Tampereen yliopisto